dont buy me fish but teach me to fish

Joulu Ugandassa, erityisesti Kampalassa oli melkoinen. Alkuviikosta Kampalaan alkoi tunkea ihmisista kylistaan ympari Ugandaa, ostamaan lahjoja perheilleen. Muutenkin kaaosmainen liikenne paheni, ihmismassoja polki paikallaan bussejen ja taksien keskella. Katukauppiailla taas oli menossa hurjat bileet ja huuteli tuotteitaan ja hintojaan ruuhkaan takertuneille ihmisille. Perusmeininki; markkinoilla oli kaikkea mita voi kuvitella, sohvanpaallysteita, alusvaatteita, radioita.. Jo joulukuun alusta ihmiset alkoivat varotella, etta varkaudet yleistyvat joulun aikaan, ihmiset varastelevat jotta saisivat perheelleen lahjoja ja jouluaterian.. Tuntuu niin kornilta etta ihmiset varastaa antaakseen.

Joulua taalla vietettiin siis 25 paiva, mihin kuuluu valtava lounas perheiden kanssa. Vaikka taallakin on suurin osa ihmisista kristittyja, ei taalla joulua niin paljoa hehkuteta kun meilla Suomessa.. Ei joulusaunaa, kinkkua, lauluja, kuusta.. tuli kotia ikava!

Kaikki 155 suomeen liihottanutta enkelia saatiin myytya, jos olen oikein ymmartanyt! Wau! Olen tassa nyt kovasti punniskellut miten rahan sais kaytettya niin etta siita olisi eniten apua orpokodille. Tassa kulttuurissa on semmonen ongelma ettei ihmiset osaa saastaa tai suunnitella rahankayttoaan. Kun rahaa on, ostetaanki kakkosluokan papujen sijaan ykkosta, kaytettyjen vaatteiden sijaan uusia.. Jos varastossa on pinossa sakkikaupalla ruokaa, syo paikalliset kaksi kertaa enemman, vahintaankin!
Lisaksi se etta orpokoti saa ruokarahansa meilta muzunguilta, on myoskin ongelma.. Uganda muuteski kehitysmaana on riippuvainen avustusmaista, ja paikalliset helposti vaan passivoituu ja vaan toimettomina odottaa euroopasta saapuvaa tilisiirtoa. Enka tosiaan halua etta palattuani Suomeen orpokoti on riippuvainen musta!
Joten ruoanvarastoinnin sijaan mietittiin saippuanvalmistusta, ompelukoneita, kanoja.. Paatettiin etta hankkimalla materiaalit koululiidun tekemiseen olis realistinen, pieni, mutta kestava tulonlahde orpokodille joka tolla rahalla olis mahdollista. Lisaksi toivon etta Charlesin paahan on jaanyt jotain mun saarnat siita kuinka tarkeaa on saastaa. :P

Leora, Charlesin hollantilainen (entinen?) tyttoystava saapui jouluksi Ugandaan! Juttelin rahankaytosta Leoran kanssa, mutta tuntui etta tama, myos hyvin vahvasti kristinuskoinen nainen oli eri mielta... Leora on tukenu orpokotia keraamalla rahaa kirkoltaan, ja lahetystyotaki tehneena Leora oli sita mielta etta ihmiset tahtoo auttaa antamalla ruokaa, kenkia, koulumaksuja... Onhan se kanssa totta etta mitapa orpokoti tekee taululiidulla jos ei lapsilla ole ruokaa!
Etta tallain dilemma, mutta uskon ja toivon etta myymalla kaulakoruja, taululiitua, ja sitten leoran lahettamalla avustuksella orpokoti pystyy ostaa ruokaa. Sanonnan mukaan, "dont buy me fish but teach me to fish" Saa laittaa mielipiteita!

Aikalailla kuukausi jaljella Ugandassa.. En ole nyt puoleen vuoteen leikannut hiuksia, tai nukkunut oikean peiton alla, alkaa pikkuhiljaa tympia jaakylma kylpyvesi, ja varmaan tirautan pari onnen kyynelta kun paasen saunaan.. :>

puuhastelua orpokodilla!

Kiitos kaikille kauhiasti kun ootte osallistuneet jouluenkeliprojektiin :) Ollaan nyt suunniteltu rahankayttoa, ja tosiaan rahoilla toivotaan varastoivamme ruokaa, ja maksaa kohta rastiintyvan vuokran.. Olisi tosi hienoa jos saataisiin rahat riittamaan johonkin kestavaan kehitykseen, ostaa ehka semmoinen koululiiduntekovehje, ja materiaalit. Niita koululiituja vois pojat sitten kaupustella omiin kouluihin ja lahistolle. Niinpa voisi orpokoti pyoria, ei paljoa, mutta pikkuriikkisen omavaraisemmin. Vaikeeta vaan, kun laskeskelee ja huomaa ettei taallakaan se elaminen niin halpaa ole, pelkastaan ruokaan orpokoti kayttaa kuukaudessa noin 60 euroa, vuokra 100 euroa...

Aiskan ja Matin iskan antamat 100 euroa on orpokodilla nyt kaytetty parhaimmalla katsomallamme tavalla, ostettiin siis materiaaleja paperihelmikorujen tekemiseen seka varastoitiin ruokaa. Nyt pojat tyytyvaisena mussuttaa kaksi kertaa paivassa riisia tai poshoa ja papuja, aamupalaksi teeta ja leipaa. Charleskin, orpokodin johtaja, on silminnahden helpottunut.. taas vahaksi aikaa.
Orpokodilla on nyt siis aloitettu ihanien ugandalaisten paperihelmikorujen tekeminen, ja ne on ihan oikeasti hienoja! Pojatkin tuntuu tykkaavan kun on jotakin mita puuhastella ja "to help uncle".

Sunnuntaina Charles, orpokodin johtaja, kertoi etta heidan kirkko on jarjestamassa tilaisuutta alueen orpokodille. Menin sinne ja Charles vaati etta tapaan kirkon piispan. Mentiin odottamaan piispaa hanen toimistoonsa, ja katselin ymparilleni: tyhja valtaistuin massiivisen poydan takana, ja kuninkaallisia kuvia piispasta ympari huonetta.. Lopulta mahtava piispa saapui ja kavi valtaistuimelleen, ja en ole koskaan nahnyt, toisinaan koppavaa Charlesia niin noyrana kuin silloin :D Sitten piispa kaantyi puoleeni ja kysyi josko olenko "born again christian", vastasin kieltavasti ja sanoin etten kuulu mihinkaan uskontoon. Tasta sitten piispa oikein hammentyi ja vaati saada saarnata minulle, tanaan, huomenna, jouluna... Kieltaydyin, kieltaydyin ja taas kieltaydyin, mika sai piispan viela enemman pois tolaltaan ja Charlesikin hapesi miten voin kieltaytya piispan saarnasta... Voi eihh...

Onkosse sitten kaksi yota jouluun! Tyo tuutte ilmeisesti viettamaan valkoista joulua, minulla taalla on oikein vihrean oranssi joulu. Alkaa aika Ugandassa lahentya loppua, jannittaa Suomeen paluu. Sita kun istuu bodabodan, mopon, kyydissa afrikan lampiman tuulen riepotellessa hametta ja viuhottaaa vapaana ympari tata ihmeellista maata, ei enaa edes ymmarra miten erilaista asiat tulee puolentoista kuukauden paasta olemaan. Mutta jouluaattona kylla iskee koti-ikava, se on varma! Laittakaa mulle pakkaseen vahan porkkanalaatikkoa ja kinkkua, joohan!

Ruoasta puheen ollen, on nyt tullut aika tunnustaa yksi tosiasia. Afrikkalainen, herrkullinen ruoka, saa meidat valkoiset naiset lihoamaan aivan valtoimenaan! Siten Inkan tullessa alkoi kova kuuri ja paikallinen ruoka on pannassa. Taalla kuitenkin mita ajatellaan etta lihaisampi sen parempi, joten paikalliset ei yhtaan hapea julistaa etta olen lihonut "Hanna, you are now sooo FAT!!"
Sita vaan koittaa vaivaatuneena hymyilla ja sanoa etta niinpa on saattanut vahan painoa tulla lisaa. Asia kuitenkin valkeni yksi paiva, kun Inka kertoi etta suomeen palatessaan kilot pysyy kurissa ja seuraavan kerran Inka palaa Ugandaan pienena ja solakkana. Koulun rehtori totesi tahan etta sitten ne aattelee etta Inka on varmaan sairas, ja etta talla kenties on HIV..

Jokatapauksessa, ihanaa joulua kaikille sinne Suomeen, pian nahdaan!

Hyvastit jai

Sunnuntaina 13.12 kello 16:20, Matti lahti 30 tunnin lennolle sadan enkelin saattelemana. Onnellinen jalleennakeminen ja surulliset jaahyvaiset, 2 viikkoa Ugandassa tuntuu kahdelta paivalta! Nyt Afrikan banaanikuituenkelit kuitenkin ovat saapuneet joulumarkkinoille 5:n euron hintaan, kaikki joilla on kiinnostusta tukea orpokotia, kyselkaa matilta, facebookista Matti Toikka ja maililla matti.toikka@gmail.com ! Kiitoskiitos

Viime viikolla oltiin lahdossa vierailemaan tuttavaa Wobulenzissa, kylassa puolen tunnin ajomatkan paassa Luwerosta. Joku meista heitti ilmaan ehdotuksen, etta voitaisiin liftata rekan kyytiin, ja samassa Inka olikin jo pysayttanyt pienen lava-auton. Hypattiin lavalle, ja sen 30 minuutin ajan elama oli taydellista; Poikaystava Matti, ihana kamppikseni Inka, Afrikan aurinko, hiuksia tuivertava tuuli... Niina hetkina sita miettii etta kuinka voisi koskaan lahtea Ugandasta!

Luwerossa kun Inka kierteli tulevia sponsoriperheita rehtorin kanssa, me Matin kanssa maalailtiin koulumme luokkahuoneita, ja taytyy sanoa etta koulu alkaa nayttaa oikein hienolta! Inka lahtee paluumatkalleen torstaina, ylihuomenna, ja jatti hyvastit rakkaalle Luwerolle ja ihanille naapureille... mutta kylla naapuritkin tietaa ettei Inka kauaa malta pysya poissa Ugandasta.
Nyt alkuviikosta lahdettiin vierailemaan lastenkodissa lansi-Ugandassa, Masakassa, jossa Henna-Riikka, suomalainen vapaaehtoinen on ollut vuoden toissa. Paikka oli uskomattoman kaunis ja aiiivan keskella viidakkoa. Sen visiitin jalkeen alkoi tuntua etta me luwerolaiset ollaan kylla ihan kaupunkilaistyttoja, hih..

9 yota jouluun! Jouluaattona tulee kylla varmasti ikava Suomea. Ugandassa joulu ei ilmeisesti ole ihan niin suuri juttu, vaikka kylla taalla sita vietetaan ja suurin osa ihmisista on kristittyja. Voih, taytyy sitten helmikuussa pitaa uusintajoulu! Parjailkaa rakkaat ihmiset siella Suomessa <3

Matti Ugandassa, Inka Ugandassa, jeee!

27.marraskuuta perjantaina koululla oli todistustenjako. Koulun kokki Florence tarvitsi apulaista leipomaan kabalagaloja, pyoreita leivonnaisia aikaisin aamulla ennen auringonnousua. Niinpa viela Inkan uinuessa ennen kuutta olin lahdossa koululle, mutta pihapiiria ymparoiva aita olikin lukittu. Muistin Inkan kertomat sankaritarinat kuinka Inka ja Riikka aina kiipesivat aidan yli kun tulivat myohaan kotiin ja niinpa hetkeakaan eparoimatta kiipesin parimetrisen tiiliaidan paalle. Sitten, kaikki tiilet aidan ylareunasta irtosivat ja putosin alaselan paalle maahan. Sitten herattamaan Inkaa ja otin yhteytta suomen tukijoukkoihin, kiitos avusta hadan hetkella!

Siina kun henki alkoi kulkea ja tiesin etta elama voittaa alkoi kuitenkin kaihertaa mielta yksi asia ennen kaikkea: oltiin lahdossa seuraavana paivana 13-henkisella vapaaehtoisporukalla Jinjaan laskemaan Niilia! Lauantaiaamu koitti ja koin ihmeparantumisen! Niinpa paasin minakin mukaan valloittamaan valkoisena kuohuvaa koskea, mika oli aiiiivan mielettoman siistia..
Sunnuntaina Inkan kanssa vuokrattiin paikalliset fillarit, jotka kitisivat ja ratisivat matkallamme kohti vesiputouksia. Hikoilin ja tuskailin vaan kun Inka rullasi edella, huh! :D

Inka oli tuonut todistustenjakoon ihania stipendipalkintoja hyvin parjanneille oppilaille, penaaleja, reppuja, kynia ja kumeja. Hih, kylla oppilaat olivat innoissaan, opettajien mukaan ei monissa kouluissa jaeta stipendeja. Stipendienjakoa sekotti pieni valikohtaus, kun huomattiin etta koulun rehtori alkoi jakaa extrapalkintoja omille oppilailleen koulun yhteisista materiaaleista. Mentiin valiin Inkan kanssa, ja rehtori vaitti ostaneensa lisapalkinnot lapsille itse.. Selitys oli aika epauskottava kun rehtori piti kadessaan varikynapakettia jossa oli tiimarin leima! Todistusten jalkeen Inka keskusteli vakavasti rehtorin kanssa joka oli pahoillaan tapahtuneesta, eika ilmeisesti tapahdu uudelleen!

Koitti tiistai ja menin Entebben lentokentalle odottelemaan, kun lopulta oma mattikultani saapui laukkuineen ja reppuineen Ugandaan! Matilla on nyt kahden viikon tutustumisaika Ugandaan: kieleen, kulttuuriin, ruokaan, jei! Ollaan oltu orpokodilla puolikas viikko toissa, jonne Matti toi mukanaan tuliaisia suomesta, kuusi paria farkkuja, kiitos marjolle kerailysta. Ja kiitos aiskalle ja matin iskalle tukemisesta, sadalla eurolla saa tassa maassa paljon. Ostettiin materiaaleja kasitoiden tekemiseen, uusi keittolevy, ja viela lopuilla rahoilla ruokaa varastoon. Bassajjansolon, Luweron koulun rehtori opetti meita tekemaan ihania enkeleita banaanikuiduista, jotka sopivat taydellisesti kuusenkoristeiksi! Opetettiin enkeleiden tekeminen edelleen orpokodille ja pojat totisesti innostuivat askartelusta: parissa paivassa enkeleita tuli jo lahemmas 200! Niinpa alkaa ihmetelko jos Matin laukku ei olekaan pullollaan tuliaisia, 200 enkelia vie jonkin verran tilaa. :P Joten ennenkuin menette kayttaaan rahanne kauppojen joulusesonkimereen, harkitkaa jos lahjaksi, tai itselle voisi ostaa muutaman ugandalaisen enkelin, hinnaksi ollaan ajateltu viitta euroa.

Viikonlopuksi lahdettiin aivan Ugandan itarajalle, Elgon vuorelle. Valilla tahtoo vaan pysahtya ihmettelemaan kuinka kaunis voikaan olla maa.. Vesiputouksia, vuoria, luolia, vihreaa silman kantamattomiin,... ei tata maata turhaan kutsuta Afrikan helmeksi!

kamppakaveriksi tehotytto suomesta

Inka on ollut puoli vuotta vapaaehtoisena Luwerossa samaisessa koulussa, aikaisemmin tana vuonna. Inka jakoi Riikan kanssa huoneen, ehka 500 metrin paassa nykyisesta huoneestani. Paatettiin etta nyt meista sitten tulee kamppiksia, pakkasin tavarani nykyisesta huoneesta ja ilmoitin hieman haikeana naapureilleni etta muutan toiselle puolelle tieta!
Tulimme perille illalla ja Inkan naapuriperhe pettyneena ilmoitti ettei olleet ehtineet laittaa huonetta valmiiksi meille. Nukuttiin yo ja aamulle mentiin koululle. Kun illalla tultiin koulusta takaisin emme voineet uskoa silmiamme: Huone oli sisustettu jarkyttavaan ugandapitsityyliin, pitseja oli ikkunoissa, ovissa, tyynyilla, sangylla, ja pitseilla oli jopa peitelty Inkan rinkat ja reput. Kaikkein suurinta hammennysta aiheutti kuitenkin valtava muhkerosohva keskella huonetta, joka esti lahes kaiken liikkumisen huoneessa. Istuttiin alas ja mietittiin kuinka suuri vaiva tuon painavan sohvan sisalle ronttaamisessa on ollu, kun sohvan sisalta alkoi kuulua rotan rapistelua :D Eeh, seuraavana iltana paastiin onneksi eroon tuosta kammotuksesta.
Oon ihan rakastunut kylla uuteen kotiini, asutaan melkein kuin yhdessa naapuriperheiden kanssa, paljon lapsia, ja muutenkin paikka on elavaisempi kuin toisella puolella tieta.

Koululla Inka on kylla varsinainen tehotytto, ja on saanut mutkin ihan uuteen intoon koulun auttamisessa. Valilla ihan kalpeana katon vieresta kun Inka keksii kaikkia ideoita parantaa ja kehittaa koulua. Wautsi..! Nyt siis ennen kaikkea ohjaillaan Inkan sponsorirahat oikeisiin kohteisiin, ja kaydaan vierailemassa uusia kummilapsia ja niiden perheita.

Oon saanu hyvan perehdytyksen Ugandan korruptioon tassa parin viikon aikana. Ugandaan tullessa matkailija saa viisumin maksimissaan kolmeksi kuukaudeksi. Kun viipyy pidemman aikaa, taytyy viisumia kayda pidentamassa siina kolmen kuukauden hujakoilla. Tama kuitenkin taalla Ugandan stressittomyydessa paasi unohtumaan ja tajusin etta olin ollut jo 2 viikkoa ugandassa laittomasti. Uh, olin pulassa, silla nyt mun olis pitanny menna selittamaan etta miksi ja mita olen tehnyt sen kahen viikon aikana ja viisumin uusiminen olisi vienyt varmaan kuukauden... jokatapauksessa byrokratia olisi tehnyt mut hulluksi. Onneksi kuiteski hyva paikallinen ystavani, Cyrus, mainitsi etta silla on kaveri immigration officella. Niinpa valitsin vaihtoehdon numero kaksi, soitettiin talle kaverille joka tuli takaovelle vastaan. Nainen tarvitsi mun passin ja 150 000 shillinkia, mika on noin 60 euroa. Sitten nainen kertoi etta passi pitaa toimittaa eri paikkaan, joka on melko kaukana ja etta hanen taytyy menna sinne lounastauollaan.. hetken paasta tajusin pointin ja annoin viela 6 000 shillinkia naiselle "matkakuluihin". Nyt kuitenkin ymmarsin etta kaikki on kunnossa ja passi leimattu, joskaan en ole viela nahnyt passiani. Toivon vaan etta nainen sai anottua loput 3 kuukautta mulle, ettei tarvi enaa sahlailla passin kanssa.

Istuttiin Inkan kanssa paikallisen kaverin, Rommien autossa, Kampalan keskustan paivaruuhkassa. Juteltiin niita naita ja oltiin juuri varmaan kampalan ainoissa liikennevaloissa, kun poliisi viittoi Rommien pysahtymaan. Poliisi hieman hymyillen ilmoitti etta Rommie oli ajanut pain punaisia, istui pelkaajan paikalle ja kaski Rommien jatkaa matkaa. Siina ajellessa Rommie koitti selitella, etta valo oli viela keltaisella. Sitten poliisi kaski Rommien pysahtya ja antaa rahaa prepaidiin. Rommie antoi poliisille 5 000 shillinkia, ja poliisi sujahti ulos sopivasti lounasravintoloitten kohdalla :D Koitettiin ehtia ennen illallisaikaa kun Rommie heitti meijat takaisin samana paivana.

koululla kilahti

Ma aina vahan varovasti kirjottelen ongelmia koululla, kun tiedan etta inka ja riikka ja paula ja mia jotka tekivat niin hienoa tyota koululla aikaisemmin, seurailevat kanssa blogia.. Mutta nyt, tosi on etta kilahti kouluun ja ennen kaikkea rehtoriin.
Pitemman rehtori on antanut sellasta kasitysta ettei haluu antaa mulle mitaan vastuuta koululla eika jakaa mitaan tietoa koulun hallintoasioista. Niinpa vaan piirtelin opetusjulisteita paivasta toiseen ja ripustelin niita seinille. Eras paiva kuitenki melko tuohtunut vapaaehtoisemme Jita tuli koululle ja ilmoitti etta koululta puuttuu kolmasosa koulumaksuista. Pidettiin kokous asiasta ja sovittiin, etta suljetaan koulu paivaksi tai kahdeksi, ja mennaan tapaamaan kaikkia perheita jotka on jattaneet maksamatta. Tavoite oli etta saadaan edes osa puuttuvasta rahasta, ennenkuin koulu jaa lomalle.
Kotikaynnit oli tarkoitus jarjestaa keskiviikoksi ja tiistaina menin kyselemaan, mitenka kaikki on jarjestelty valmiiksi. Rehtori kuitenki sano etta jita on liioitellut ongelmaa ja luo negatiivista ilmapiiria tahallaan, ja etta asia ei kuulu mulle ja etta mun homma on vaan piirrustella julisteita.
Tuntui aivan paskalta kuulla jotain tollasta kahden kuukauden vapaaehtoistyon jalkeen, ja tippa linssissa soitin jitalle ja kerroin mita rehtori oli musta, ja meista sanonut. Ilmotin rehtorille ja kaikille opettajille etta tarviin paussin koululta ja tulin Kampalaan odottelemaan Inkaa.

Nyt se Inka tossa mun takana paivittaa omaa blogiaan :D Eilen puhuttiin ja puhuttiin tuntikausia koulusta ja kaikesta. Inka on saanu toosi paljon sponsoreita koululle ja nyt meilla on paljon touhuttavaa koululla. Mukavaa palata takaisin Luweroon sitte Inkan kanssa.. Jos ei Inka olis tullu niin uskon etta mun tyoni koululla olis ohi.

Kerroin Charlesille orpokodilla etta tuntuu ettei mun tyota tuolla koululla ole kovasti arvostettu. Charles sano etta senkii lyhyen aikaa kun olin siella niin ne ei ikina unohda miten paljon niita autoin ja etta "you were sent by god"... kylla ma tahtosin olla niittenki kanssa siella. Nyt ne sai, onneksi, vahan rahaa hollantilaiselta pastorilta, ja on varastoineet jonkun verran ruokaa, huh!

muchina

Inka saapuu ensi keskiviikkona Ugandaan! Jei. :)
Taytyy myontaa etta aina kun suomesta tulee puhelu, kestaa aina jonkun aikaa ennenkun sanat alkaa loytya ja paasen eroon kummallisesta aksentista. :D Ja mina kun aina sanoin ettei omaa aidinkielta voi unohtaa vuodessa, saati sitten kolmessa kuukaudessa!! Mutta oikein kiva sitten paasta Inkan kanssa turisemaan meidan hienolla salakielella.

Tama viikonloppu oli nyt sitten ensimmainen kokonainen viikonloppu Luwerossa! Kamala ikava kamuja Kampalassa, mutta sain mina muutaman uuden kaverin Luwerostakin.
Mentiin matthewn, mun luwerokamun ja sen partnerin farmille lauantaina, iih, joka oli aiiivan ihana! Keskella peltoa on karsinoita porsaille, rakennus kanoille ja broilereille, ja pellolla kasvaa ananaita, passion hedelmia, herneita -ja aivan ihana jajja hoitamassa naita kaikkia! Sanoin matthewille etta voin tulla farmille asumaan jajjan kanssa muutamaksi viikoksi auttamaan rouvaa! :))

Paikalliset taalla aina koittaa arvailla etta mista tama muzungu on kotoisin. Useimmiten mua taalla on muzungun jalkeen kutsuttu muchinaksi. Pari kertaa, kun joku on kysyny etta mista ma oon ja oon sanonu etta "From Finland", "Aaa, from Thailand! Bangkok?"
Ihmiset sanoo mita nakee ja siksikin muzunguksi kutsuminen ei yleensa meinaa mitaan pahaa. Joskus kun puhun jostakusta paikallisesta ihmiset taalla voi kysya etta "kumpi, se ruskea vai musta?" Aluksi aina hammennyin mutta nyt oon alkanu havannoimaan ketka taalla on mustia ja ketka ruskeita :D

ei rahaa, ei ruokaa

Keskiviikkona oli miun synttarit, nyt 19 hih! Sain aika pahan flunssan juuri synttareiksi, mutta valmistin juhla-aterian koulun opettajille kokin kanssa, ja sitten viela kotona naapuriperheelle!
Perjantaina Kampalassa oli viela kekkerit muille vapaaehtosille ja kaikille kavereille siella, ja ihmisia saapui noin 30! Sitte syotiin ja juotiin. Oli tositosi kivaa huomata kuinka paljon mukavia, ulkolaisia ja paikallisia ystavia sita on taalla saanut. Ei ole tarvinnut kauheesti yksikseen yskiskella.

Babyclassin opettaja, mme Justine oli erittain isona pitkaan ja aina vihjailin kaksosista, mutta kuulemma masussa oli vain yksi vauva. Eraana aamuna Justine ei saapunut kouluun, ja kuulin etta tama on lahetetty Kampalaan, mulagoon, Ugandan suurimpaan sairaalaan. Jus synnytti toissakeskiviikkona, mutta vauvalla oli jotakin vikana, ja oli hengityskoneessa. Yksi opettajista selitti, etta mahassa oli ollut liikaa lapsivetta. Toissaperjantaina menin sairaalaan etsimaan Justinea. Kysyin hoitajilta miten voisin loytaa Justinen, ja he kehottivat vain kiertamaan osastoja ympariinsa, kun ei ole tietokoneita potilasrekisteria varten. Paikka oli hiukan karmiva, kun kymmenia moskiittoverkkoja vaan lillui katosta, ja vasyneet naiset tuijottivat etta mita muzungu palyilee ja kiertelee. Myohemmin jus kertoi etta kun tulee synnyttamaan, tuodaan mukana muovisuojus ja oma ampari.
Lopulta loysin Justinen, joka oli kohtalaisen hyvassa kunnossa. Han totesi vaan ettei murehdi liikaa vaan luottaa etta hoitajat tekee mita on tehtavissa.
Mulago sairaala on kallis, ja mita pidempaan siella on sita kalliimmaksi hoito kay. Sairaaloissa kuolee ihmisia vaan sen takia ettei hoitoja aloiteta, jos ei maksuja tule.
Vauva kuoli perjantaina. Afrikkalaisen naisen tapaan, Justine ei itke tai sure, valittaa vaan kivuista vatsassa. Laittoi miettimaan, olisikohan vauva elossa jos olisi syntynyt Suomeen.

Viikonloppuisin kayn Kampalassa katsomassa orpkotia. Toissalauantaina loysin pojat valmistamassa lounasta: keittamassa pelkkia papuja. Orpokodilla ei ollut poshoa eika riisia. Nyt viimelauantaina menin orpokodille ja huomasin ettei siella ole riisia, ei poshoa, eika papuja. Olin siella lounasaikaan, eika pojat syoneet lounasta eika aamiaista. Kysyin etta pojat onko teilla nalka ja vastaus tuli yhdesta suusta "yes".
Ollaan pari viikkoa nyt suunniteltu Charlesin kanssa etta orpokoti voisi avata tukkuliikkeen laheiselta marketilta, jossa myytaisiin poshoa ja papuja. Sitten ainakaan ruoka ei koskaan loppuisi kesken. Oon koittanu laskea ja suunnitella, mutta valilla olo on aika avuton, kun en ma kauheesti paikallisesta bisneksesta tieda.. Kuitenkin laskin etta tulot riittaisi orpokodin perus yllapitoon, mutta alkupaaomaa tarttetaan joku 1000-2000 euroa. Lisaksi huolestuttaa etta pystyyko Charles yllapitamaan ja saamaan liikkeen tuottamaan, ettei mahdollinen paaoma vaan koidu tappioksi.
Charles pyysi rahaa ruokaan, mutta maksoin jo sakin poshoa toissaviikolla, ja sanoin etten voi olla ainut joka antaa rahaa kymmenen pojan elattamiseen. En tieda, nyt taytyy sanoa etta ahdistaa... Mietin vaan etta onkohan ne tanaan syoneet mitaan, enta huomenna..
Orpokodin nuorin poika, Dennis, karkasi toissaviikolla takasin kadulle. En voinu uskoa, silla Dennis on pojista viattomin ja tuntui etta silla oli kaikki hyvin orpokodilla. Kysyin etta miks ihmeessa Dennis haluisi takasin kadulle, ja selvisi etta han ajatteli saavansa rahaa. Koko viimeviikon Charles etti Denista ympari Kampalan ghettoja, ja lopulta loysi Denniksen kuumeessa ja nalissaan makaamassa pahvilaatikoissa.. Nyt lauantaina Dennis naytti melko terveelta, ja on takaisin orpokodilla muitten kanssa. Toivottavasti se poika ei karannut vaan siksi etta Charles valittaa pojille ettei ole rahaa.

Koululla yksi tytto, Amina (noin 10 vuotta), on saanut kummallisia kohtauksia. Ensimmaisella kerralla tytto alkoi itkea ja valittaa, etta jokin puristaa hanta kurkusta. Opettajat laittoivat hanet makaamaan ja vanhemmat tulivat hakemaan tyton. Katsottiin kun lapsi vietiin mopon kyydissa pois ja yksi opettajista totesi etta "ei olisi uskonut tuosta.. Pahat henget voi tulla kehen vaan"
Jo kampalassa kuulin puhetta hengista, demoneista, nightdancereista, whitch craftista.. Mutta kun tulin Luweroon, hakellyin kuinka kovasti ihmiset uskoo tuommosiin. Koulumatkallanikin on yksi maja, jossa kaksi miesta polttelee piippua. Nama kaksi miesta ovat "whitch doctors" joiden puheille erityisesti naiset tulevat, kertovat mita he havittelevat: rahaa, miesta, asuntoa.. Ja sitten nama noitatohtorit antaa jotain yrtteja naisille, joita nama sitten kotona tupruttelevat. Noidille voi vieda uhrattavaksi ihmisia, erityisesti lapsia, kenties katulapsia. Edelleen uutisissa on valilla juttuja lapsista jotka loydetaan tapettuina, ilman paata..

Kun paikalliset puhuu hengista tai demoneista jne. en ole ollut millanikaan. Kuitenkin nyt Amina sai kolmannen kohtauksen, ja alkoi itkea, ja riuhtoa. Katsoin tyttoa kun kaksi opettajaa piti Aminaa toinen toisesta kadesta ja toinen toisesta, tytto riuhtoa itteensa irti mutta ei puhunut mitaan. Opettajat kysyivat mika on vialla mutta tytto vaan itki. Lopulta tytto naki maassa kepin ja alkoi riuhtoa keppia kohti, ja hoki vaan lugandaksi omuggo, omuggo eli keppi.. Tassa kohtaa kaikki opettajat olivat jo taysin varmoja etta demonit ovat vallanneet Aminan. Tata kesti jonkun tunnin verran ja sitten Amina on taas ihan okei.

Koulujaksoa on jaljella viela noin 3 viikkoa. Nyt ruokaan tarkoitetut rahat on finaalissa, ja suurin osa opettajista menee kotiin syomaan. Opet vaati etta ma edelleen syon koululla, mutta kieltaydyin. Viimenen asia mita tahdon on olla taakaksi koululle, vaikkei musta hirveesti hyotya noille oliskaan.
Koululla yhteishenki on huonontunut tosi paljon. Kaikki alkoi kun elokuussa opettajat eivat saaneet palkkojaan, kun oppilaat ei maksaneet koulumaksuja, mista opet syyttivat rehtoria. Koulumaksujen periminen onkin sinnikkain tehtava koululla, kun taalla vanhemmat maksavat muutaman tonnin eli muutaman euron kerrallaan, sitten valittavat ja pyytavat lisa-aikaa, ja maksavat sitten taas aavistuksen lisaa. Koulun rehtori myontaa kaikille vanhemmille lisa-aikaa, ja nyt madame jitan laskelmien mukaan 40 prosenttia koulumaksuista uupuu, ja aikaa perimiseen on vain 3 viikkoa. Koulumaksujen periminen on rehtorin vastuulla, mutta rehtorin mukaan kaikki on "under control". Rehtori on todella hyva opettaja, mutta erittain huono johtaja.

Huh, tuntuu etta kaikilla on suuuria ongelmia. ei rahaa, ei ruokaa, sairauksia..

you're fat!

Taalla tulee valilla hassuja tilanteita, kun vaikka puhutaan joistain ihmisista ja paikalliset voi kysya etta kumpaa tarkotat, "the fat one or the small one?". Huvittavaa kun joskus varsinki sellasille tadeille voidaan sanoa etta "oletpa lihava!". Kuulemma, kun ihmisten ei tartte rehkia pelloilla ja stressata rahasta tai seuraavasta ateriasta, niista tulee lihaisia. Ei tartte edes syoda kauheesti, vaan etta jo pelkka mielenrauha tekee pulskaksi.. nain miun sisko kerto. :P
Minaki ku menin kampalaan, ja nain muutamaa paikallista kaveria. Ne halus sanoa etta naytan hyvalta, mutta ne kysy etta "what have you been eating?"

Koululla oon nyt tosiaan paaosin avustamassa babyclassia. Oon koittanu saada niita innostamaan lapsia, leikkimaan ja oppimaan peleista jne. Valilla tuntuu pahalta kun joka kerta kun tunti alkaa, opettaja ettii kepin. Vaikkei se loiskaan lapsia, niin se sillai huiskii tai lyo pulpettiin.. Koita nyt siina saada lapsia innostumaan koulusta! Tajusin etta meidan koululla kuitenkin on asiat ihan hyvin, kun juttelin muitten vapaaehtosten kanssa. Englantilaisen robin koululla pyydetaan kaksi lasta ylemmilta luokilta pitamaan rankaistavaa lasta kiinni kun sita piiskataan... Tuntuu etta lyominen on ainut rankaisukeino naille, lapsia ei opeteta pyytamaan anteeksi.

Jea, muuten same ol same ol.. Lakkasin laittamasta ruokaa itelleni kun tajusin etta eras nainen myy ruokaa (riisia, perunoita, matokea, kalaa..) alle eurolla ihan lahistolla. Saa on onneksi vahan lammenny, vaikka viikonloppuna oli illalla varmaan 10 astetta.. Voivoi, tuommoset lampotilat taalla voi tuntua KYLMALTA!

Niin, edeltava vapaaehtoiseni koululla, suomalainen Inka on tulossa joulukuussa ja koko koulu odottaa innolla, mina erityisesti! :)) Hii, meilla tulee olemaan hauskaa, ja mia paasen puhumaan suomea! Tervetuloa Inka!!

kotikonnuilta

Viikonloput menee nakojaan aina Kampalassa muitten vapaaehtoisten kanssa, kunnes sunnuntai-illalla palaan tanne kotikylaan.

Laittaa miettimaan kylla, kun kattoo noita paikallisia kampalalaisia. Siella ne vaan istuu kaljalla, kattoo telkkaa, syo ulkona, sheikkaa clubeilla korkokengissa... Eika tarvitse ajaa kun tunti mihinka tahansa suuntaan, ja ihmiset on kuokat ja kirveet kadessa, omilla pelloillaan, viljelemassa ruokaa omaan kayttoonsa. Ei ne tartte rahaa mihinkaan, jollei lapset kay koulussa. Hm, laittaa miettimaan tosiaan.

Sunnuntai-iltana oli kylla mukava palata tanne, kavella keskustan lapi kotio. Oon huomannu etta taalla ihmiset on jo tottunu muhun, ja mina tanne. Valilla ihmiset saattaa kysya etta monettako kertaa oon ugandassa, tai etta montako vuotta oon asunu taalla. Ehka se johtuu jo kovasti tummuneesta ihosta, haha. Taalla olo ei enaa tunnu niin muzungulta, pystyn vaihtamaan muutaman sanan lugandaksi paikallisten kanssa, valilla jopa ymmartamaan keskusteluita.. Tiedan hinnat kaikelle mita tarviin, mutta nyt, monet ei koita enaa edes huijata mua. Jeps, valilla Luwerossa tama madame Anna tuntee ittensa melkeinpa ugandalaiseksi naiseksi! :)

Orpokoti on nyt huonossahuonossa jamassa, kun charles nyt varmaan eroaa siita sen hollantilaisesta tyttoystavasta. Tama tytto ei ole viela antanut lopullista paatostaan etta jatkaako se sponsorointia vai ei. Nyt kavin siella perjantaina, joku oli rikkonut ikkunan ja varastanut charlesin lapparin. Perjantaina kun menin Charles oli malarian kourissa ja sano vaan etta sita alkaa kaduttaa, etta se on nyt 23 vuotta ja koittaa elattaa 40 lasta, ja joutuu sen eteen kerjaamaan ja soittelemaan kaikille, eika ole tehnyt mitaan oman tulevaisuutensa eteen.

Muutama viikko sitten sovittiin charlesin kanssa etta orpokodille ei tule enaa uusia lapsia ennenkuin talous on paljon vakaampi, on varaa ruokaan, vaatteisiin, koulumaksuihin. Keskustelu oli itseasiassa aika kadenvaantoa, kun charles tahtoisi auttaa mahdollisimman monia, ja haluisi 50 lasta. Toisaalta ymmarran, etta lapselle pelkka majapaikka ja lammin ruoka on paljon, mutta kuitekin pakko silla on olla jotain milla elattaa ittensa myohemmin.

Niinpa perjantaina, kun tulin orpokodille ja nain taman uuden muksun istumassa ulkona, olin jarkyttyny. Viela tallasessa kriisissa Charles otti uuden pojan!!
Charles sano vaan etta hanna, kuuntele ensin. Charlesin kirkko kiertelee aina korttelissa, saarnaamassa perheille. Ryhma tuli yhdelle ovelle, joka oli lukittu, mutta sisalta tuli jotenkin outo haju ja oli ollut tyhjillaan pitkaan. Ne sai oven auki, ja sisalta loytyi tama poika, Joseph. Joseph oli ollut sisalla lukittuna kuukauden, ja oli shokissa eika pystynyt puhumaan. Selvisi etta vanhemmat oli lahteneet ulos, lukinneet oven, ja kuolleet.
Tammosia juttuja taalla tapahtuu, ihan naapurustossakin. Kuitenkin, nyt kun nain pojan siella, touhuumassa muitten kanssa, en olis ikina voinu arvata. Joseph oli toki aika ujo ja hiljainen, mutta muuten oikein hyvassa kunnossa. Onneksi ymparisto on kylla tosi hyva, ja pojat ottaa josephin varmasti kuin veljekseen.
No, mutta lupasin kuitenkin "lainata" 30 euroa charlesille ens viikonloppuna, silla pitais saada 50 kiloa riisia tai poshoa.

Ei muuta, Afrikka kuittaa!

kuumetta ja sadetta

Taalla tarkein kulkuvaline on "taksit", siis sellaset pikkubussit. Silla ihmiset kulkee toihin ja kotiin ja kauppaan ja kaikkialle, yksityisautot on tosi kalliita taalla. "taksit" toimii periaatteella pysahtyy missa vaan, ja hinta maaraytyy sen mukaan mista hyppaa kyytiin ja missa haluaa pois, kampalassa myos onko ruuhka aika. Siksi hinta pitaa tietaa itse, silla kuljettaja koittaa aina velottaa liikaa, etenkin jos on valkonen.

Valilla takseissa sita vaan miettii etta millastakohan olis kulkea sellasella toihin paivittain.. Joku matkustajista nousee kyytiin tai haluaa pois, jos istuu kaytavapaikalla, pitaa nousta ulos. Sitten kun vihdoin paasee takasin, voi olla etta 300 metrin paassa joku haluaa taas ulos, eika koskaan voi tietaa kestaako matka 15 minuuttia vai puoli tuntia. Takseissa lapset kulkee ilmaseksi, mutta niitten pitaa joko seista tai istua sylissa. Valilla naiset kun nousee takseihin lapsilaumansa kanssa, kuski auttaa ojentelemaan lapsia matkustajien syleihin!

Kampalassa taksit hurruttavat aina omia reittejaan ja palaavat lopuksi asemalle, "taxi parkkiin", joita on kampalassa kaksi. Ja naky asemilla on aiivan uskomaton, valkosia pikkubusseja on ihan torkeesti.. Taksit koittaa kaikki paasta omille pysakeilleen ja omalle reitilleen, vaikka asema on suuri, asemalla on ehka 20 senttia tilaa ymparilla. Ja taksit ei todellakaan vaista, taalla jalankulkijat juoksee alta pois omalla vastuullaan. Sitten viela kun kaikki kuskit koittavat vetaa omiin takseihinsa, hulina on jarkyttava.

Taalla Luwerossa muzungut on viela paljon harvinaisempia kun Kampalassa. Kahden kuukauden aikana olen nahnyt 5 valkosta taalla. Ihmiset kiinnittaa kovasti huomiota taalla ja aina jokapuolelta kuuluu "bye muzungu". Taalla lapsilla on jopa bye muzungu- laulu, jonka ainoat sanat tosin ovat "bye muzungu", mutta savel on aika tarttuva ja voi jatkua niin kauan kun on riittavan kaukana ettei enaa kuule.

Sita ei aina tieda etta miten ihmisiin pitaisi reagoida, kun ei tahdo olla epakohtelias. Huutelijoita on kuitenkin kahdenlaisia, on niita joiden mielesta muzungu on kertakaikkisen ihmeellinen naky, ja sitten on niita jotka nakee vaan kavelevan lompakon. Nyt jotenkin on alkanut tuntua aika raskaalta, kun sita valilla pysahtyy juttelemaan ja tyyppi sanookin vaan "give me money". Vanhemmat kaiketi opettaa lapset kerjaamaan muzunguilta, ja valilla lapset huutaa minka pystyy lugandaksi anna rahaa "mpa sente!!!", vanhempien vaan naureskellessa vieressa...
Tuntuu valilla etta ihmiset taalla ei anna hetkeksikaan unohtaa etta kuinka kovin erilainen sita on..

Tosin, Luwero alkaa paastaa minua piinasta, ja kaupungilla kulkiessa saatan kuulla bye muzungun sijaan lapsien huudon, "bye madame ANNA!!" haha... :) Anna on nimi johon olen aika hyvin tottunut, ja itseasiassa esittelen itteni aika usein vaan Annana.. h esiintyy joissain sanoissa, mutta paikallisilla on vaikeuksia lausua sita. Mutta tosiaan, opettajana olen saanut tittelin madame, miesopet taas ovat master taalla. Hehe, aluksi madame anna tuntui aika jaykalta mutta nyt oon alkanu pitaa siita. Kylla se aina "muzungun" voittaa!

Koulussa menee kivemmin taas, olen aina valilla pitanyt babyclassille oppi- tai leikkitunteja! Nyt askartelen esiluokille vari ja numeropelikortteja.

Tosiaan, nyt olen ollut kaksi kuukautta luwerossa. Taalla elama on paljon yksinkertasempaa kun Kampalassa: kun ei ole varaa ostaa tomaatteja tai sipulia niin sitten syodaan pelkkaa poshoa ja papuja. Ihmiset heraa aikasin kuudelta, menee viljelmilleen toihin, tulee takaisin, syo illallista ja kay nukkumaan. Valilla sita tulee huono omatunto kun on varaa kaikkeen mita tahtoo, ja musta on tullut kylla tosi saastelias taalla.

Viime viikolla olin kipee, oksensin yolla ja seuraava paiva oli hieman kuumeinen. Lepasin pari paivaa, ja nyt olen taas elamani kunnossa. Paikalliset oli aivan jarkyttyneita etten mennyt sairaalaan enka syonyt laakkeita, taalla suhtaudutaan kuumeeseen ja tuommosiin sairauksiin tosi erilailla. Nytkin ne on sita mielta etta mun pitais menna tarkistuttamaan itteni, muuten tama voi toistua malariana tai jonain vakavana tautina jonkun ajan paasta. Olin aluksi tosi skeptinen, mutta ymmarsin etta taalla kuume voi olla merkki jostain tosi vakavasta. Mutta kuitenkin, nyt oon ihan kunnossa.
Itseasiassa ehka ne hiiret jotka piehtaroi iltasin mun ruoassa aiheutti tan taudin!

Niin nyt on muuten sadekausi, ja vitsi miten kylma voi paivantasaajalla olla. Iltasin pitaa vetaa fleece ja pitkat housut paalle! Joku 15 astetta varmaan iltasin, huhhuh. Mutta kuitenki sade on jokseenki tosi ihana taalla, puolessa minuutissa sade saattaa yltya aivan jarkyttavaksi kaatosateeksi. Sitten, 20 minuuttia myohemmin aurinko alkaa paistaa.

Koululla ei ole mennyt nyt ihan kauheen hyvin. Ensimmaisena paivana koulun rehtori naytti paikkoja ja ehdotti etta voisin kustantaa koululle jotain rakennushommia. Siita lahtien oon aina valilla miettiny etta kuinkakohan ne arvostaa mun henkilokohtaista panosta ja lasnaoloa. Asia vaan paheni kun toissaviikolla sain opettajalta listan toista joita voisin tehda hanelle, ja kaantopuolella oli toivomuslista: terottimia, kynia, vihkoja... Tuntu etta ne odotti saavansa joulupukin korvatunturilta.

Koululla on toinenkin vapaaehtoinen, hollantilainen Jita. Han lahenee viittakymmenta, ja tuli pari vuotta sitten koululle vapaaehtoiseksi, mutta nyt han on ugandalainen nainen jolla on oma pelto ja talo lahistolta! Koululla han hoitaa kaikki hallintoasiat, sponsorikontaktit, kaikki. Ilmeisesti koulu ei olisi nain hyvassa jamassa ilman hanta. Torstaina sain ensimmaisen tilaisuuden kunnolla jutella hanen kanssaan, ja kerroin vastaanotosta koululla. Han oli asiaan yhta tyytymaton kuin minakin, ja sanoi etta puhuu rehtorille. Lisaksi han kertoi etta voisin tutustua esikoulun opetussuunnitelmaan, vihkoseen johon esikouluopet ei ole ehtineet perehtya. Sen sijaan opetus on vanhanaikaista: 3-6 vuotiaat istuvat pulpeteissa, toistavat ja kirjoittavat. Esiluokan opettaja on itse erittain viimeisillaan raskaana (taalla kun naiset kayvat toissa viimeiseen paivaan asti), ja aika vasahtaneen oloinen. Vihkossa on paljon opettavaisia leikkeja jne joita han toivoisi etta voisin opettaa lapsille, ja saada lapset innostumaan koulusta. Taytyy sanoa etta kun lahdin Jitan luolta, olin uutta intoa taynna!

Seuraavana paivana rehtori tuli pahoittelemaan asiaa ja lohdutti minua kertomalla, etta ei kaikki vapaaehoiset lahjoittaneet koululle rahaa. Kuulemma on paljon muitakin vapaaehtoisia jotka rehtorin sanojen mukaan "eivat tehneet mitaan" ....
Pyysin saada katsoa esikoulun opetussuunnitelmaa, mutta rehtorin mukaan suunnitelma on vasta ensi vuodelle. En ymmarra, tahtooko se mies vaan rahaa koululle eika mitaan muuta.

Eh, viime viikolla huomasin etta yksi mun banaaneista oli syoty ja mielessani syytin meidan naapureiden koiraa, silla loydan sen aina valilla hiippailemasta ulos huoneesta. Illalla, kun menin nukkumaan tajusin ettei koira ollutkaan syyllinen. Jokapuolella alkoi hurja rapina, ilmeisesti aikaisemmin vain katolla kipittaneet hiiret loysivat ruokavarastoni. Taskulampun valossa katsoin kun hiiria kiipeili hyllyilla, ja sitten myos mun sangynlaidoilla! Onneksi oli edes moskiittoverkko.. Houkuttelin naapureiden kissan ruoantahteilla huoneeseeni ja koitin nukkua kun kissa mourusi ja koitti hyppia ulos ikkunasta :D
Oikeesti olin aivan jarkyttyny, mutta paikalliset suhtautui asiaan niin tyynesti etta itekin taytyi vain ajatella etta nyt ollaan Afrikassa!

Orpokodissa huomasin ettei mitaan ruokaa heiteta pois taalla. Kaikki mita lautaselle lapattiin, se syotiin. Kuitenkin jos joltain jai jotain yli, se jaettiin poikien kesken uudelleen, ja se tosiaan kelpasi. Taalla ei ajatella etta ruoka on jotenkin allottavaa jos joku on jo syonyt siita ja itseasiassa paikallisissa ravintoloissakin voi nahda takapihalla ihmisia syomassa asiakkaiden ruoantahteita. Afrikan lapset kylla syo lautaset tyhjiksi.. !

Koululla oli viime viikolla isot pirskeet. Paikalla oli yli sata vierasta. Lapset esittivat paikallisia tansseja ja lauluja, ja myos perjantaina urakkansa paattanyt japanilainen tyoleiri jarjesti ohjelmaa. Ruokana oli matokea ja riisia, hieman lihaa ja japanilaisten valmistamia "japanilaisia chiapateja". Kerasin lautasia ja huomasin ettei kaikille chiapatit kelvanneet, harkitsin hetken ja huomasin mussuttavani joidenkin ruoantahteita.. Nain sita afrikkalaistuu, heh :)

Juhlat menivat oikein mukavasti muuten, mutta yhdelta opettajalta varastettiin laukku eraasta luokkahuoneesta. Pian illalla lapset lahetettiin kotiin ja aikuiset, opettajat ja leirilaiset jaivat koululle jatkamaan. Musiikki soitti puoleenyohon, minka jalkeen jaatiin muutaman paikallisen leirilaisen kanssa istumaan nuotiolle. Oli pimeeta ja hiljaista, ja jostain saapui lauma poikia ja miehia nuotiolle. He alkoivat puhua jotain lugandaksi ja samassa he tyonsivat pojan, ehka 13-vuotiaan, polvilleen nuotion eteen. Tama paikallinen leirilainen otti poikaa kadesta kiinni ja kurotti toisella kadella ottamaan palavaa halkoa nuotiosta. Poika alkoi kirkua ja hokea jotain lugandaksi, ja lopulta mies paasti otteensa pojasta. Kysyin etta mita tapahtuu ja joku kertoi etta kyseinen poika varasti puhelimen tanaan.
Poika vietiin kauemmaksi, eraalla miehista oli pitka keppi. Hetken kuluttua pimeasta alkoi kuulua pojan kirkuminen ja kepiniskut.. Kajossa nakyi kun poika makasi maassa ja mies hakkasi kepilla olankansa takaa.

Huh, tuijotin vaan nuotioon ja pysyttelin hiljaa. En tienny mita tehda, mutta tiesin etta siihen tilanteeseen ei tarvittu muzungua neuvomaan.. !
Taalla "caining", kepilla lyominen, on hyvaksyttava kasvatustapa. Tosin viranomaiset suosittelevat lyomaan lapsia takamukselle, eika paahan tai muualle ruumiiseen.
Asia tuli kerarn puheeksi orpokodin johtajan, Charlesin kanssa. Han kertoi ennen piiskanneensa lapsia, mutta huomasi etta vakivaltaisuus perheissa on yksi suuri syy lasten joutumisesta kadulle. Nyt Charles kayttaa kevyempia rankaisukeinoja, kuten kaskee hakemaan 40 litraa vetta yms..
Tuntuu pahalta kun huomaa etta lapset taalla tekee kaiken mita pyydetaan, tiskaa, pyykkaa, siivoaa - ilman kehuja tai kiitosta.

Joskus kulttuuri taalla muistuttaa varmaan suomalaista kulttuuria ehka 80 tai 100 vuotta sitten. Lapsuus taalla on ehka 4 ensimmaista elinvuotta, minka jalkeen lapset alkaa tekemaan kaikkea mika on hyodyllista. Miehet on vahvoja auktoriteetteja, joille naiset ja lapset osoittaa kunnioitustaan..

Viikonloppuna menin Kampalaan, ja kavin katsomassa mita Charles on saanut aikaiseksi. Viela taytyy avata orpokodille oma tili, ja saada paivitettya nettisivut. Orpokodissa asuu nyt 9 poikaa, mutta alettiin laskemaan, etta todellisuudessa orpokoti elattaa noin 40:ta lasta, joista loput asuu huoltajien kanssa. Orpokodilla on varaa 16 lapsen koulumaksuihin. Laskin hieman budjettia, etta kuinka paljon maksaa yhden lapsen elaminen ja koulunkaynti kuukaudessa... jonka kenties joku hyvasydamminen pystyisi lahjoittamaan. Edelleen kysymys on kuitenkin koulun tasosta. Valtion koulut ei maksa juuri mitaan, mutta siella ei myoskaan opi mitaan. Yksityiset koulut on kalliimpia, ja mita kalliimpia, sita parempia.

Meilla tuli kuitenkin vahan erimielisyyksia kun suunniteltiin rahan kayttamista.. Charles tahtoisi kasvattaa mahdollisilla lahjoituksilla orpokodin lapsimaaraa viiteenkymmeneen, eika niinkaan laittaa lapsia kouluun. Vaitin vastaan, ja Charles selitti minulle tietavansa millaista on elama kaduilla. Han tahtoisi antaa mahdollisimman monelle edes ruokaa ja edes paikan missa nukkua.
Ymmarsin Charlesin pointin, mutta lopulta sain selitettya hanelle, etta lapsilla taytyy olla joku keino elattaa itsensa aikuisena, tai muuten he joutuu vaan takaisin kadulle.. Joten paasimme yhteisymmarrykseen ja pitaa lapsimaaran neljassakymmenessa, kunnes kaikille saadaan taattua ongelmitta ruoka, vaatteet, vuokra ja koulunkaynti.

Viikonlopun jalkeen oli kylla ihana palata kotikylaan Luweroon :) Sain koulun rehtorilta lainaan pyoran, jolla voin fillaroida ympariinsa, jei. Tosin, muzungua ihmeellisempi asia taalla on pyoraileva muzungu, kai ne luulee etta pyoraileminen on jotenki afrikkalainen juttu. Mutta en valita, tasta paivasta eteenpain tama muzungu liikkuu pyorilla. :)

mellakoita kampalassa

Viikko koulussa vierahti. Tarkoitus oli tanaan lahtea Kampalaan, Nansanaan guesthouselle kolmen vapaaehtoisen jaahyvaisjuhliin. He ovat viimeiset siita porukasta joka oli guestilla kun menin, ja meilla oli kylla hauskoja juttuja yhessa.
Eilen alkoi kuitenkin kuulua hurjia juttuja Kampalasta.. Paakaupungissa on menossa mellakka, kaupat on suljettu ja ihmiset sulkeutuneet sisatiloihin: poliisi ampuu kaduilla ja mellakoitsijat sytyttelevat rakennuksia tuleen. Nyt, 15 ihmista on kuollut. Tanaan mellakat ovat vain pahentuneet, ja Nansana on yksi mellakkapaikoista. Guesthousen emanta lahetti viestin "gun shoots d song of d day"

Uganda on edelleen jakautunut heimoihin. Kampala seka Luweero kuuluvat Bugandan heimoon, jotka puhuvat lugandaa. Buganda on Ugandan heimoista suurin ja merkittavin, ja silla on oma kuningas. Ugandalla kuitenkin on presidentti, jolla on kaikki poliittinen valta. Presidentin ja kuninkaan valit ovat huonot, mutta kuitenkin bugandalaiset rakastavat kuningastaan ja perinne tulee todennakoisesti jatkumaan.
Torstaina kuningas oli matkustamaan itaan, Bugandan alueen ulkopuolelle. Hallitus kuitenkin esti kuninkaan etenemisen ja jarjesti jonkinlaisen tiesulun, mista bugandalaiset raivostuivat. Niinpa Kampalassa alkoi kovat mellakat ja mielenosoitukset hallitusta vastaan, nain mulle kerrottiin.

Ugandalaisesta kulttuurista ja ihmisista ei mitenkaan nakisi etta he ovat olleet sodassa viela muutama kymmenta vuotta sitten. Kaikenkaikkiaan Uganda on toipunut karusta historiastaan ihmeellisen hyvin.. Nyt, paikalliset kommentoivat mellakoita etta "eikohan tama ole maanantaina jo rauhoittunut", ja "tallasia sattuu valilla.." Koulun johtaja sanoi, etta Luwerossa ei tule olemaan mitaan hataa, silla viiden vuoden ajan Luwerossa oli sota ja ihmiset menettivat kaiken. Kukaan ei halua etta se tapahtuu uudelleen, ja he valttavat levottomuuksia kaikin keinoin.

Hmm, laitoin muuten ennen tanne tuloa matkustustiedotteen ulkoministeriolle, jonka pitais tallasissa tilanteissa ilmottaa etta Kampalaan ei pida matkustaa jne.. Ei kuitenkaan mitaan kuulunu suomen suunnalta, mutta onneks taalla on ihmisia jotka pitaa mut ajan tasalla!

Huh, mutta niin taalla rauhallisessa Luwerossa ollaan.. Ja ensimmainen viikko koulussa sujui ihan hyvin. Eniten tyota olen tehnyt koulun kokin kanssa, joka on aika kiireinen rouva! Ensi keskiviikkona koululla on juhla, johon lapset harjoittelevat tansseja ja lauluja. Opetin lapsia taittelemaan paperikoristeita joita laitetaan juhlapaivana puihin.

Taalla Luwerossa Ugandan kulttuuri on lasna paljon voimakkaammin kun Kampalassa. Kaikkein raikein ero taalla on polvistuminen. Ensimmaisena paivana kavelin meidan jarjeston pomon kanssa metassa ja tiella oli lauma leikkivia lapsia. Kun ohitimme, yksi tytoista polvistui ja sanoi jotain lugandaksi. Taalla lapset polvistuvat vanhemmille ihmisille. Naiset polvistuvat erityisesti miehille, ja kaikki polvistuvat omille vanhemmilleen. Tervehdittaessa ja tarjoillessa ruokaa kuuluu polvistua, se on osoitus kunnioituksesta.

Oon pari kertaa polvistunut taalla, ja kieltamatta tulee aika epatasa-arvoinen olo. On tosi kummallista kun nakee naisia polvistumassa hiekkaan tai mutaan puhtaissa hameissaan. Kun en polvistu, niin kuitenkin niiaan syvaan mika on vahanniinku osoitus etta tahtois polvistua muttei kehtaa...
Heh, en kylla nahnyt kertaakaan etta kukaan olis niiannu kelleen Kampalassa! Yks Kampalalainen sanokin etta kun joku polvistuu Kampalassa, seka nainen joka polvistuu etta mies jolle polvistutaan tuntee olonsa tosi kiusaantuneeksi.

tallasta taalla

Keskiviikko oli viimeinen tyopaiva orpokodissa.
Juteltiin viimeisella viikolla, etta voisin koittaa kerata rahaa ja lahjoituksia orpokotia varten. Ensiksi pitaisi saada toimiva sivu lahjoituksille ja avata oma tili orpokodille. Orpokodilla on jo nettisivut, googlella varmaan loytyy kun laittaa Branches of Life. Tilin avaaminen kuitenkin vie aikaa, silla tilia avatessa pitaisi tallettaa vahintaan 100 euroa. Mikali saadaan rahaa, hankitaan lapsille moskiittoverkot ensimmaisena. Tahan mennessa kukaan pojista ei ole sairastunut malariaan, mutta orpokodilla ei riittaisi rahat laakarikayntiin ja laakkeisiin, hoitamattomana malaria on hengenvaarallinen...
Orpokodissa asuu nyt 9 poikaa, mutta orpokoti kattaa yhteensa 26 lasta, jotka asuvat huoltajien luona. Rahat riittavat yhteensa 16 lapsen koulunkayntiin. Tavoitteena on saada kaikki lapset kouluun. Toivottavasti sponsoreita loytyisi, kaulakorubisneksen lisaksi sitten. :)

Viimeisena paivana enkeli Josephin tuomat perunat olivat lopussa ja paatin antaa 20 euroa orpokodille poshon ostamiseen, mika on vahan reilu puolet 50 kg sakista. Ajattelin antaa Charlesin keksia mista saada loput rahat, joka soitti ensin kaverilleen, kavi siskollaan ja lopulta lainattiin rahat hanen aidiltaan. Ei kovinkaan kestava ratkaisu, mutta nyt heilla jokatapauksessa on riisia ja poshoa seuraavaksi kolmeksi viikoksi.

Torstaina, kuudelta aamulla lahti kyyti Luweroon yhdessa japanilaisen tyoleirin kanssa. Japanilainen tyoleiri alkoi touhuta rakennusprojektinsa kanssa, kun koulun rehtori, master Rajab, alkoi nayttaa minulle koulua. Koululla on ollut aikaisemmin 4 suomalaista vapaaehtoista, Mia ja Paula seka Inka ja Riikka. Tytot ovat olleet tehokkaita ja tehneethyvaa tyota: etsineet sponsoreitasuomesta ja rahoittaneet hyllyja, ovia, ikkunoita.. Koulu onkin itseasiassa alueen paras, koululla on patevia opettajia, kirjoja, vihkoja, tusseja, puukynia..
Rajabin puheen edetessa tulin kiusalliseen tilanteeseen, kun han alkoi nayttaa minulle ikkunoita josta puuttuivat ikkunalasit, opettajanhuonetta joka oli viela rakennustoiden alla.. Rajab ehdotti suoraan etta voisin etsia sponsoreita rahoittamaan nama hankkeet. Tuli tunne etta multa odotetaan rahaa, eika niinkaan mun henkilokohtaista panosta...

Mutta jokatapauksessa, koulussa kohtaamaa ongelmaa lukuunottamatta olen aivan rakastunut uuteen kotiini! Huoneeni ovi on sisapihalla, jossa naapurit pitavat lehmia, kanoja, lampaita, sikoja.. Pihalla kasvaa hedelmapuita ja on pieni keittokatos. Naapurit ovat todella mukavia, ja istuskellaan yhessa pihalla iltasin.. Tunnelma ei voisi olla lampimampi! :)

Ehdotin jo etta joku aamu kuudelta voin herata aamulypsylle, hih :)

muutto edessa

Orpokodissa on aika tiukkaa rahasta nytten.. Toissapaivana Charles kertoi mulle etta perusruoka, Posho, on loppu. Posho tehdaan maissijauhoista, ja keitetaan kunnes saadaan vahanku kiinteaa puuroa, nayttaa aika paljon riisilta. Orpokodissa syodaan paasaantosesti riisia ja poshoa, joten se tarkoitti, etta nyt pojat syovat riisia seka paivalliseksi etta illalliseksi.

Se laitto miettimaan etta hallitseekohan Charles talousasiat kuinka hyvin.. Selvisi etta Charles on Matin ikanen, siis 23! Orpokodilla on vaan yksi yksityinen sponsori, hollannista, ja aloin miettia kuinkakohan paljon yks ihminen voi lahjottaa kuukaudessa.
Niinpa sanoin etta Charles mita jos laskettaisiin vahan mita taa orpokoti kuluttaa. Selvisi etta ruoka maksaa hurjan paljon.. 50 kg sakki maissijauhoja maksaa 100 000 shillinkia, eli noin 40 euroa, ja kestaa ehka 3 viikkoa, mikali orpokodilla on riisia, poshoa ja papuja. Lisaksi tarvitaan sokeria, hiilia, ruokaoljya ja suolaa. Vuokra 300 000 shillinkia, sahko, vaatteet lapsille.. Pelkastaan naista tuli yhteensa 1 600 000 shillinkia, mika on PALJON!

Kysyin etta mita ihmetta maksaako se hollantilainen nainen taman kaiken, ja selvisi etta hollantilainen nainen on Charlesin hollantilainen tyttoystava.. Selvisi etta orpokotia sponsoroi myos hollantilainen pastori, joka maksaa 16 lapsen koulun, ja etta toisen paikallisen orpokodin johtaja, "uncle Joseph" antaa joka kuukausi n 70 000 shillinkia.
Silti vaikka kuinka laski, oli kulut yli puolet enemman kuin tulot.. Charles vaan pyoritti paataan ja sanoi etta valilla han lainaa rahaa aidiltaan tai kavereiltaan ja etta God is a good provider.

Monet orpokodit taalla tekevat kasitoita, jonkun laisia laukkuja tai koruja. Nain eraassa orpokodissa, kuinka he tekivat paperihelmia sanomalehdista, ja ne oli niiin hienoja! Kyselin jarjesta, etta tietaisiko joku kuinka niita tehdaan, ja eras paikallinen olisi valmis opettamaan mua ja aion opettaa sen sitten edelleen pojille. Lupasin Charlesille etta jos kaikki jarjestyy hyvin niin voin myyda koruja jatkossa Suomessa!

Pari paivaa vahan huolestuneena kattelin kun lapset mussuttivat pelkkaa riisia ja papuja aamusta iltaan.. Jouduin painimaan itteni kanssa etta pitaisko mun ostaa poshoa orpokodille. Keskusteltiin muitten vapaaehtosten kanssa asiasta, ja ne sano etta jos ostan sakin poshoa, niin aina kun orpokodilta puuttuu jotain ne pyytaa multa rahaa, mika on varmasti ihan totta..
Sitten perjantaina pihaan ajoi tama "uncle Joseph" takakontti taynna perunoita! Lapset juoksivat halaamaan Josephia joka hymyili lampimasti kuin aurinko.. Ehka silloin tuntui kuin enkeli olisi hurauttanut orpokodin pihaan pienella maasturillaan. :)

Koulut alkavat 7.9, jolloin mun oli maara lahtea Luweroon kouluun vapaaehtoiseksi. Luwero on kyla ehka 100 km paassa Kamalasta. Siella mulle on varattu jonkunlainen huone, jossa tulen asumaan (yksin!) Tulee olemaan varmasti erilaista, kun tulen olemaan ainut vapaaehtonen siella. Mutta uskon etta tulen paikallisen vaen kanssa juttuun yhta hyvin.
Kuitenkin, kun orpokoti tuntui aivan taydelliselta tyopaikalta mulle, ja kun meilla Charlesin kanssa on kaikkia suuria suunnitelmia, niin ajattelin etta jaan orpokotiin pidemmaksi aikaa.
Viime viikolla puhuin jarjestoni pomolle asiasta, joka ei ollut niin innoissaan mun suunnitelman muutoksesta.. Luweron koulu on jarjeston pomon koulu, ja ne oli jo kyselly millonka olen tulossa. Siella tarvitaan vapaaehtosta hoitamaan koulun paperiasioita. Nyt kun koulut alkavat, jakso kestaa 3 kk, minka jalkeen on pitka joululoma, joulu- ja tammikuun.

Niinpa suunnitelmani nyt nayttavat talta: lahden ensi viikolla Luweroon kolmeksi kuukaudeksi, minka jalkeen tulen 2ksi kuukaudeksi takaisin orpokotiin toihin. Se kavi jarkeen, mutta tuntui vahan hurjalta lahtea orpokodista kun sinne jotenkin on kotiutunut..
Aamuisin kun tulen portista pojat juoksevat vastaan ja kyselee mita kuuluu ja aina maanantaisin ne kertoo etta oli ikava minuu. Ja on nii kiva naha ne pojat!
Kerroin Charlesille mun suunnitelmista, joka oli vahintaan yhta surullinen mun lahdosta kun minakin. Charles sano etta "ok hanna.. but were gonna miss u veryvery much.. You know you've been more than just a volunteer here" Voih, en millaan tahtois lahtea, mutta meen takas sitte joulukuussa...

ghetto

Bussimatka Pakuachista takaisin Kampalaan oli aika elamys. Bussi oli paikallista tasoa, siis aivan tayteen buukattu. Kaytava oli taynna ihmisia jotka heiluivat kun bussi kaahasi kaikista kuopista, ja eras nainen nojasi jalkoihini. Yks vapaaehtoisista, Singe oli erittain matkapahoinvoiva ja sanoi ettei auttanut yhtaan kun hanen penkin alla kiekui elava kukko.
Kun bussi pysahtyi, kadulta ryntasi ihmislauma myymaan matkustajille vetta, limua, leipaa ja ojentelivat jaloista killuvia elavia kukkoja. Ilmeisesti kylalta on niin paljon halvempi ostaa kukkoja etta osa paikallisista tahtoo vieda kaupunkiin.

Matkalla Pakuachista sain viestin orpokodin pomolta, Charlesilta, etta he ovat muuttaneet uuteen paikkaan. Han lupasi tulla vastaan aamulla guesthouselle. Ensireaktioni oli etta eiih, silla vanha orpokoti oli tullut melko kotoisaksi, ja pelkasin etta asiat muuttuvat uuden paikan myota. Charles oli kertonut, etta han aikoo muuttaa kuukauden loppuun mennessa, mutta suhtauduin suunnitelmaan skeptisesti, silla uuden paikan vuokra on lahes tuplasti kalliimpi.. Ja kun rahaa ei ole tarpeeksi nytkaan. Saavuin uuteen paikkaan, joka on ehka 7 kilometria guesthouselta. Uudesta orpokodista lapsilla on kavelymatka kouluun, joten voi olla etta matkakulujen takia muutto kannattaa taloudellisesti.

Tanaan oli toinen paivani uudessa orpokodissa. Oon ollut aika ajatuksissani koko paivan, silla eilisen tapahtumissa on paljon mietittavaa. Haluaisin tietaa lasten taustasta, mista he ovat tulleet, asuneet, olleet.. Kielimuurin takia en tieda paljoa, ja ghettojen mainitseminen saa pojat vaisuiksi...
Ensimmaisen kerran, kun tapasin Charlesin han naytti kuvia orpokodin ensimmaisesta rakennuksesta. Nain kuvia pellin palasista rakennetusta majasta, joka oli vain yksi huone. Lattialla oli mattoja pojille, jossa he nukkuivat ja nurkassa oli polttopuita, jossa he valmistivat ruokansa. Siina kun katsoin kuvia, orpokodin sohvalla, en olisi uskonut etta siita orpokoti on lahtoisin.. Mukanani oli Sarah, jarjeston sihteeri. Han pudisti paataan ja sanoi, etta kavi aikoinaan katsomassa orpokotia. Naky on aika uskomaton, laitan kuvia blogiin kun saan charlesilta.
Kysyin Elijahilta, orpokodin pojalta, joka puhuu parhaiten englantia, etta missa han on asunut ennen kyseista orpokotia. Han vastasi kummissaan etta en missaan, tuo oli orpokodin ensimmainen rakennus.

Eilen kysyin Charlesilta pojista, heidan taustastaan. Han kertoi etta osa lapsista on menettanyt vanhempansa, mutta osalla on toinen tai jopa molemmat vanhemmat elossa. Eri syista he eivat pysty elattamaan lapsiaan, osa on vakivaltaisista perheista, osa on sairaita.. Kaikki pojat, lukuunottamatta kahta, ovat samasta ghetosta, ja tunteneet toisensa.
Kerroin Charlesille, etta tahtoisin joku paiva kayda katsomassa ghettoa, ja Charles sanoi etta vien sinut sinne tanaan. Lahdimme illalla, osa pojista lahti mukaan ja osa ei halunnut tulla.
Ghetto on kavelymatkan paassa nykyisesta orpokodista. Rakennukset ovat tiiliseinaisia ovettomia huoneita riveissa.. Elijah naytti minulle ojaa, jossa oli roskaa. Han kertoi etta joki oli heidan elinkeinonsa: kun ojasta loytyi jotain arvokasta, he myivat sen ja ostivat silla ruokaa. Kun mitaan ei loytynyt, he nukkuivat ja kerasivat energiaa seuraavaan paivaan.
Kavelimme rakennusten valeissa. Oviaukoista nakyi osassa lapsia, jota pojat kavivat moikkaamassa. Yhdessa huoneessa oli pimeaa, nain miehen istumassa patjalla, tarisemassa ja haukkomassa henkea. Elijah viittoi mut pois ja sanoi "sairas."
Tulimme yhteen huoneeseen, jossa istui nainen polttamassa piippua. Elijah osoitti huonetta, ja kertoi etta tama oli paikka jossa asuimme. Kuulemma silloin osa seinasta puuttui.
Eilen en oikein tajunnut nakemaani.. Elijah kysyi etta Hanna mita kuuluu, ja vastasin etta olen surullinen kun naan missa asuitte ennen. Elijah vastasi etta mun pitaisi olla iloinen, kun tiedan missa he asuu nyt. Kommunikaatio poiien kanssa on usein tosi vaikeeta, ja on niin helpottavaa kun ymmarretaan toisiamme...
Ghetossa nain eraan orpokodin pojan, Josephin isoveljen. Han oli pesemassa jonkun bodabodaa, moottoripyoraa, ja naytti aiiivan Josephilta!

Aamulla kerroin Josephille, joka oli jaanyt kotiin, etta nain hanen veljensa. Josephin sanavarasto on todella todella kapea, joten en ollut varma ymmarsiko han. Joseph oli pitkaan hiljaa ja sanoi lopulta "no money, no mama, no dad, no sister, no brother"
Aamu orpokodissa oli todella vaisu, ja aloin kelailee kaikkea... Yhessa pisteessa teki mieli vaan itkea.. Mutta kuten Elijah sanoi, nyt olen iloinen, kun pojat on kunnossa.

matka todelliseen afrikkaan

Eraana iltana gueshouselle saapui Susie, vapaaehtoinen tyoleirilta pohjois-Ugandasta, Packuachista. Jarjestomme UPA jarkkaa vapaaehtoistyon lisaksi 3-viikkoisia tyoleireja, jotka on paaosin rakennushommia: kouluja tai sairaaloita. Kuuntelimme lumoutuneina kun Susie kertoi, pohjoisen olevan iltaisin taysin aaneton ja valoton kun he iltaisin istuvan leirinuotion aaressa ja kaikki tahdet tuikkivat kirkkaammin kuin missaan. Paatimme lahtea gueshouseporukalla seuraavana viikonloppuna 5-tuntiselle bussimatkalle kohti pohjoista.

Koko bussimatkan seurasin silmat molollaan maisemia. Ilma kuumeni ja tuli aina vaan kosteammaksi. Puut muuttuivat kampalan pensaista suuriksi ja vehreiksi.. Pitkaan oli vaan pelkkaa savannia silman kantamattomiin, kunnes nain ensimmaisen savimajakylan, keskella ei mitaan! Olin aiiiiivan innoissani, olin aina ajatellut etta kylla siella afrikassa jotkut viela asuvat heinakattoisissa savimajoissa vaikka malibu, hyvinkaan afrikkatietaja (terkkuja :D) toisin mulle vakuuttikin. On vaan niiiiin mieletonta, etta jotkut asuvat viela taysin erilaisissa oloissa. Katselin miten ihmiset pesi pyykkejaan kylissa ja lapset juoksivat ympari majoja. Siina ja silloin jo ajattelin, etta matka on ollut tekemisen arvoinen!

Oli jo pimea kun saavuimme Pakuachiin. Huoneet nayttivat kotoisilta, saimme juuri vilauksen niista kun sahkot katkesivat. Kampalassakin olemme tottuneet sahkokatkoksiin, mutta tama sahkokatkos kesti 2 paivaa, ja silloinkin vain viideksi minuutiksi. Tajuttiin pian, etta paassaantoisesti pakuachissa ei ole sahkoa. Silti kaupunki toimii normaalisti: Ugandassa ruoka tehdaan hiili"grilleilla", ja ravintoloissa on kynttilat poydilla odottamassa pimean tuloa. Ainut, etta iltaisin kun porukkamme lahti etsimaan kaljapaikkaa ja kiertelimme tavernasta toiseen. Aina sama kysymys: onko kalja kylmaa? ja aina sama vastaus, ei. :D

Tyoleirilaisen kannykat olivat sammuneet jo aikoja sitten, ja mietin vaan etta miten paikalliset saa puhelimensa ladattua. Sain vastauksen kun kiertelin kylalla, jossa on siella taalla kannykan latauskauppoja, joissa aanekkaat generaattorit jyskyttivat.

Pakuachi on lahella Murchiston Fall safaria, ja 10-henkinen porukkamme lahti safariajelulle lauantaina. Olimme vuokranneet taxin/matatun kuljettajalla. Taxin ikkunasta katselimme elefantteja, kirahveja ja nahtiin timonit ja bumbatkin. Ajeleminen pitkin safaria oli letkeaa, menomatka kesti noin 3 tuntia. Jossain vaiheessa tiella tuli vastaan pysahtynyt paku, taynna vaaleita englantilaistyttoja. He olivat jumittuneet hiekkaan ja meijan porukka nousi auttamaan. Tyontaessa pakua yks tytoista kysyi multa etta mista me ollaan. Katsoin kokoonpanoamme ja vastasin "suomesta, tanskasta, espanjasta, koreasta, kiinasta, japanista ja jenkeista" hehee, loistava porukka kylla... Ei sita enaa edes tajua etta me ollaan kaikki ihan eri puolilta maailmaa.

Saavuimme Niilin rantaan, josta otimme lautta-ajelun itse murchisonin putouksille. Ennen safaria oli kova valmistautuminen: Pohjois-Ugandan ilmasto on paljon kuumempi ja kosteampi kuin taalla Nansanassa, Kampalassa, jossa asumme. Ilmasto on paljon suotuisampi hyonteisille ja kaikenlaisille taudeille jota ne levittaa.. Yks vaarallisimmista on tsetsekarpanen, joka kuulemma aiheuttaa nukkumistautia. Vapaaehtoinen laakariopiskelijamme kertoi etta pureman jalkeen alkaa vasyttaa ja nukuttaa aina enemman ja enemman kunnes ei enaa tee mitaan muuta kuin nuku. Lautta-ajelulla han naki ison karpasen ja kysyi mielenkiinnosta oppaalta karpasesta. Opas kertoi etta lautassa porrailee tsetsekarpanen.. ja kaikki alkoi kaivoi omat hyonteissuihkeensa esiin.

Sanoin muille etta mita ma tuun ikuisesti Pakuachista muistamaan, on meidan hyonteisongelma guesthousella. Ekana iltana Pakuachissa japanilainen tytto kertoi etta vessassa on noin 20 torakkaa.. Menimme katsomaan, ja vessa oli pieni vihreaksi maalattu koppi, latriini, ja lattioilla ja seinilla killui jattikokosia torakoita, ja torakoiden vastenmielinen haju leijui ilmassa. Korealainen vapaaehtoinen herasi yolla torakka poskellaan... Nyt, viikonlopun jalkeen voin sanoa etta vakavanasteinen torakkakammoni on lahes poissa.

matokee, matokee..

Taas uusi viikko puolessa Ugandassa! Normipaiva taalla on tahan mennessa mennyt nain:

Aamulla klo 9:00 viimeistaan toissa Branches of life orpokodissa. Syodaan aamupala, maissipuuroa ja leipa tai teeta ja leipa. Maissipuuro on makeaa, maissijauhoista ja sokerista tehtya valkoista vellia. Aamiaisen jalkeen pesen astiat ja joku pojista pesee orpokodin lattiat. Aamupaivasta pojat pyykkaavat ja kaydaan kaivolla.
Paivalla touhutaan jotain ulkona, opetin pojille jonkinlaisen variaation katukoriksesta, jalkapallolla ja ilman verkkoa. :)
Lounas syodaan melko myohaan, kahden tai kolmen aikaan. Lounaan jalkeen pidan lapsille englannin oppitunnin, minka jalkeen pesen astiat. Sitten onkin aika palata guesthouselle, viiden, kuuden aikaan.

Paikallinen perusruoka taalla on matoke. Matoke nayttaa vihrealta banaanilta, mutta ei ilmeisesti ole raaka banaani.. vaan kenties joku banaanin alalajike. Maultaan ja koostumukseltaan matoke muistuttaa hieman perunaa. Matoke valmistetaan nain> Kattilan pohjalle laitetaan keppeja ja vetta. Kuoritut matoket laitetaan muovipussiin ja kattilaan. Kattila peitetaan banaanilehdissa ja annetaan hautua noin puoli tuntia. Muovipussi otetaan ulos ja painellaan, kunnes matoke nayttaa perunamuussilta, paitsi kovempaa ja kuivempaa vaan, haha :D Vaatii totuttelua, mutta sita on paljon ja silla lahtee nalka!

Elaimia kohdellaan taalla samalla tavalla, olivatpa ne kuolleita tai elavia. Charlesilla, orpokodin johtajalla, oli viikonloppuna isansa hautajaiset, ja koko orpokoti lahti kylaan jossa hautajaiset pidettiin. maanantaina pojat nayttivat minulle pienta pupua, jonka he toivat kylalta. Charles kertoi "pojat rakastavat tuota pupua" "he tahtovat syoda sen tanaan". Ja tosiaan, pojat tappoivat ja nylkivat pupun, kuten myos kanan toissailtana.

Pojat on siis 10-14 vuotiaita ja olleet katulapsina pidemman tai lyhyemman aikaa. Osa on lopettanut koulun kesken ja jotkut eivat ole sita aloittaneetkaan. Orpokoti on perustettu 2007, joten he ovat olleet nyt koulussa 3 vuotta tai vahemman. Monilla on vaikeuksia koulun aloittamisessa.. Ugandan virallinen kieli on englanti, joten kaikkien kouluikaisten tulisi osata englantia, mutta suurin osa pojista ei osaa englantia. Ensimmaisena tyopaivanani aloin valmistella tuntia ja katsoin kirjahyllyyn: raamattuja, raamattuja lapsille, raamattuleikkeja, raamattutarinoita... Niinpa joka iltapaiva tama ateistimuzungu lukee lapsille Aatamista ja Eevasta, Noasta ja arkista, hee :D
Tekstin jalkeen teetan tehtavia liittyen tekstiin, kun taas pienempien kanssa opetellaan vasta aakkosia. Lapset nayttivat minulle uudet todistuksensa viime viikolla, joten tiedan suunnilleen missa alueissa heilla on ongelmia. Haastavaa valilla, kun ei loydy toimivia kynia eika yhteista kielta, taulua tai paperia.. Joten luova saa olla!

Charles ei ehka olekaan ihan niin taydellinen orpokodin johtaja kun aluksi sain kasittaa.. Alussa han aina sanoi, etta "menen kaymaan kaupassa, tulen kohta takaisin" tai "menen viemaan nama paperit kylalle" jnejne.. Nyt olen todennut etta normaalisti han ei juuri vieta aikaa orpokodissa, ja pojat ovat lahes kokoajan keskenaan.
Hanella on huoneessaan tietokone ja varaa ostaa pupuja ja kanoja (liha on melko kallista Ugandassa), mutta kellaan pojista ei ole moskiittoverkkoa! Ilman verkkoa nukkuminen altistaa malarialle, joka on hoitamattomana vakava tauti. Itse han toki tutii moskiittoverkon alla.. :/

Eilen pesin astioita kun pojat lahtivat keskenaan kaivolle. Ihmettelin, missa he viipyvat ja lahdin kaivolle, kun yksi pojista tuli vastaan. han kertoi, etta olivat lahteneet toiselle kaivolle, jonne on kolme kertaa pidempi matka! Syyna oli, etta ihmiset kaivolla eivat paastaneet heita putkelle.. Eeeh.. Arsyttaa huomata, etta valilla taalla asiat tehdaan aika itsekkaasti isomman oikeudella..

Osa kantaa kanisterit paansa paalla ja osa kasissaan, mutta jokatapauksessa veden kantaminen on rankkaa puuhaa! Siksi vetta kaytetaan orpokodissa saasteliaasti, muun saastamisen ohella. Yksi paiva katsoin, kun orpokodin vanhin poika, Timothy, kylvetti muut. Keskelle pihaa tuotiin amme, jonka viereen alastomat pojat kavivat jonoon. ensimmainen poika meni ammeeseen seisomaan, kun Timothy kaatoi kanisterista vetta hanen paalleen. Kun han oli valmis, oli seuraavan vuoro, ja timothy otti kattilalla vetta ja kaatoi samat vedet taman paalle... Ja eika, miten ruskeeta kylpyvetta viimeisella oli!

Pojat pesee lattiat, laittaa ruokaa, pesee vaatteet, kay kaupassa.. Kylla noista huomaa, ettei kukaan ole ollut peittelemassa iltaisin, eika ole vielakaan. 14-vuotias Timothy on kuulemma "ghettojen presidentti", ja 10-vuotias Joseph, aina joku tarina menossa, kasvot pienilla arvilla.. Ei voi kun arvailla mita kokemuksia nailla pojilla on takanaan..

Ainiin, juomavesiongelma ratkesi, ja vetta keitetaan nyt kanisteriin jaahtymaan paivittain!

Ihmisia ja ugandaa

Orpokodin vesi haetaan kaivolta keltaisilla kanistereilla. Lapset lahtivat nayttamaan kaivoa ja naky oli hammentava: Ojassa, jossa oli vetta nilkkoihin asti kyykki noin 10 ihmista kanistereiden kanssa. Ojan reunasta tuli putki, josta virtasi vetta. Ihmiset tunkivat ja tonivat toisiaan saadakseen kanisterinsa taytettya. Olin odottanut vahan toisenlaista kaivoa ja holmistyneena seurasin kun orpokodin poika, Joseph, tottuneesti lahti tuuppimaan tietansa putkelle.
Joseph sai orpokodin kanisterit tayteen ja lahdimme kantamaan niita takaisin orpokodille. Polku ei ole pitka, ehka 500 metria, mutta kanisterit on tositosi painavia. Ja normaalisti lapset hakevat vetta keskenaan..

Myohemmin lahdin hakemaan vetta yksin, kun pojat katsoivat elokuvaa. Ihmiset olivat keskittyneita tayttamiseen kun yhtakkia valkoinen muzungukateni kurotti kohti putkea. Ihmiset kaantyivat katsomaan ja seuraavaksi yksi miehista otti kanisterini ja taytti ne, eika kukaan tuuppinut putkelle..

Elama muzunguna afrikassa, siina on hyvat ja huonot puolensa. On rankkaa, kun nousee taksista ja lauma pienia vaatteettomia lapsia puskee kadet ojossa luokse. Ihmiset ajattelee, etta muzunguilla on rahaa kun roskaa, mutta itseasiassa se on ihan totta. Taalla 7 euroa on niin iso raha ettei silla edes pysty maksamaan pienissa kaupoissa.

Asiointi ugandassa on melko karun vahasanaista. Paikalliset arvostavat sujuvaa asiointia.. aikalailla "vetta" "iso vai pieni" "iso" "1000" eika katso hyvalla jos rupee saheltamaan jotain rahojen kanssa tai muutenkaan selittamaan liikoja, mutta siihen tottuu. Ja lugandan omaksuminenkin on helpompaa kun ei tarvi kayttaa liikaa sanoja :D

Muussa kanssakaymisessa ugandalaiset on avoimia ja tykkaa puhua ja KAIKKI tykkaa tanssia! Taalla on parasta saada "kabina" heilumaan :D Naiset ja miehet tanssii keskenaan, miehet keskenaan..
Ei valilla uskois etta homot on Ugandassa laissa kiellettya ja rangaistava teko.

Ensimmainen tyopaiva!

Eilen kuulin etta lahistolla on viela yksi orpokoti. Menimme orpokotiin, ja en ollut uskoa kuinka taydellinen tyopaikka orpokoti oli! Paikan pomo, Charles, pyorittaa orpokotia yksin. Siella asuu 18 lasta, joista suurin osa kay koulussa. Orpokoti poikkesi kahdesta edellisesta paljon: ensinnakin lapset ovat vanhempia, ja kodissa asuu vain poikia. Toisekseen, orpokoti on kuin Charlesin suuri perhe, han ottaa lapsia syliin ja touhuaa heidan kanssaan. Orpokodin pojat ovat 4-15 vuotiaita, joista suurin osa on yli kymmenen. Lapset ovat kaikki olleet katulapsina Kampalassa, jotka ovat tulleet osa 3 vuotta sitten, jolloin orpokoti on perustettu ja uusin lapsi asui vasta viikko sitten kadulla. Osa lapsista on viela hieman ujoja, mutta tarve laheisyyteen on aivan uskomaton! Pojat tulevat halaamaan ja haluavat syliin tai kainaloon. Muutama lapsista osaa englantia, mutta suurin osa ei, silla moni on aloittanut koulunsa vasta vastikaan. Mutta poijilla on aivan mieleton oppimisen halu, vaikka moni parjaa koulussa huonosti ja on vaikeuksia keskittya.

Eilen Charles saattoi minut taksille ja halusin kertoa etta han on erittain hyvasydamminen mies. Charles vastasi, etta on syy, miksi han perusti orpokodin. Han on orpo myos itse, ja asunut Kampalan kaduilla kuten kaikki orpokodin lapset, josta eras pappi on ottanut hanet huostaansa kirkkoon asumaan. Pappi maksoi parturille, etta han opettaa Charlesia leikkaamaan hiuksia, josta han sai jonkun verran tuloja. Taalla, nailla ihmisilla on uskomattomia tarinoita.. Naapurin lapset kayvat paljon meidan guesthousella. Yks paiva saksalainen vapaaehtoinen pyysi lapsia kirjoittamaan kirjeet englanniksi. Kuuntelin kun vapaaehtonen tarkasti kirjeita, ja kirjeessa poika kertoi isansa olevan kuollut, ja hanen aitinsa kay naapurikaupungissa toissa, joten han ei asu lasten kanssa, "---so i take care of my brothers and sisters" Osa vanhemmista ei edes kay Ugandassa toissa.

Jokatapauksessa, tanaan oli siis ensimmainen tyopaivani. Suurin ongelma orpokodissa on ehdottomasti raha. Orpokoti on hollantilaisen naisen varassa, joka vaihtelevasti lahettaa rahaa orpokodille. Vahvasti uskonnollinen Charles luottaa herran hyvaan tahtoon, ja on nyt muuttamassa orpokotia isompaan, hienompaan taloon. Pienia tuloja orpokoti voisi ansaita kasitoista, ja ensimmaisessa orpokodissa paasin hieman vakoilemaan kuinka paikallisia paperihelmikaulakoruja tehdaan, ja Charles oli erittain kiinnostunut ideasta.

Toisiksi suurin ongelma on varmasti lasten terveys, silla lapsista kukaan ei ole testattu tautien tai HIVn varalta, ja orpokodilla ei ole varoja kayttaa heita sairaalassa. Hieman jarkytyksekseni huomasin, etta pienimmat lapset juovat kanisterivetta janoonsa.. Toivon etta Charles suostuu vastedes keittamaan juomaveden ja pullottamaan sita jatkossa..

tutustuminen orpokoteihin

Kavin tanaan katsomassa kahta orpokotia. Tarkoitus oli, etta tanaan paattaisin, kumpi orpokodeista on tuleva tyopaikkani..

Ensimmainen orpokodeista on aivan guesthousen vieressa, joten siella kay paljon vapaaehtoisia eri jarjestoista. Orpokodin johtaja kertoi lasten olevan orpoja tai vanhempiensa hylkaamia, joista osa on HIVpositiivisia, ja osa seksuaalisesti hyvaksikaytettyja. Orpokodin vakiohenkilokuntaan kuului 3 naista, johtaja, kokki, ja kirjanpitaja/lastenhoitaja. Kodissa asuu noin 40 lasta, ja vapaaehtoiset hoitavat pienimpia, tarkistavat kotilaksyja ja auttavat lapsia tekemaan koreja ja kaulakoruja, joita orpokoti saa pienia tuloja. Erittain, erittain hyvatasoinen orpokoti, jonka vakiohenkilokunta vaikutti tosi hyvasydammiselta ja lamminhenkiselta..

Seuraava orpokoti oli melko kaukana, ehka puolentoistatunnin ajomatkan paassa, toki paikallista matkavauhtia.. Taman kodin henkilokuntaan kuuluu 2 naista, joista toinen on kokki ja toinen lastenhoitaja. Lastenhoitaja huolehtii orpokodin 16sta lapsesta. Kumpikaan naisista ei puhu englantia, ja toinen ei puhu paikallista kielta, lugandaa. Orpokodin johtaja kay paivatoissa jossakin ja asuu perheensa kanssa muualla. Kotimatkallaan toista johtaja kay orpokodissa. Vaivautuneena kielimuurista ja kylmasta vastaanotosta pyysin, voisiko toinen naisista nayttaa paikkoja. Joka ovenavauksen jalkeen tuli vaan pahempi ja pahempi olo, kaikkialla vaan autiota, betonia ja ruostetta.. Alkuun ajattelin ettei mikaan saisi jaamaan tanne toihin, mutta hiljalleen sita alkoi miettia etta mita kaikkea voisi pienella vaivalla toteuttaa. Mukanamme ollut paikallinen toimi tulkkina, kun kysyin lastenhoitajalta onko lapset HIVtestattu, etta maksaako orpokoti kaikille lapsille koulumaksut, tai sairaalakulut. Vastaus oli etta osa lapsista on testattu ja osa ei, eika nainen osannut vastata muuhun.

Kaytannon asioita voisi helpottaa, mikali pomo ajattelee lasten hyvaa. Mutta jos pomo on valinpitamaton, ja hadintuskin kay orpokodissa, en usko etta siella on juurikaan mitaan tehtavaa. Koitamme saada huomenna yhteytta johtajaan ja sopia tapaamisen, joten sita odotellessa..

Sekavinta on kun ajattelee tuota orpokotia, jossa 16 lapsen hoitaja joka ei tieda ja jota ei kiinnosta juuri mikaan lastenkodissa, edustaa todennakoisesti keskivertoa tasokkaampaa orpokotia Ugandassa. Ei silti voi sanoa etta kummassakaan orpokodissa lapset olisivat nayttaneet onnettomilta.

perilla Kampalassa !

Jeejee taalla ollaan! Taival oli raskas; matkani kesti noin 26 tuntia ja vietin tiistai\keskiviikko valisen yon Dubain lentokentalla. Kuulutukset "last call for passenger.." "boarding is starting at the gate..." kaikuu vielakin korvissa, onneksi paasin tanne luksustason guesthouseen lepailemaan. Tosin naapurin kukot herattelee siina seitseman aikaan aina. Oli hienoa laskeutua Ugandaan Entebbeen Dubain okykentan jalkeen.. Kun koneen pyorat osui maahan, maisema oli suoraan Afrikan luontodokumentista, leijonat vain puuttuivat. Paasin pois koneesta suoraan viisumijonoon. Silloin sita miettii kuinka hienoa on olla suomalainen passi, silla kaikille ei viisumia niin helposti myonneta..

Automatkalla Kampalaan sain hyvan esittelyn Afrikasta. Entebben punahiekkatiet, palmut, tiilitalot.. Tuon hiekkaa sitten pullossa kotiin, tosin veikkaan etta kuudessa kuukaudessa ehdin saada tarpeekseni mystisesta punaisesta hiekasta, silla sita loytyy iltaisin kengista, sangysta ja sieraimista.

Ruuhka on kasittamaton Kampalassa. Pikkubussit (taksit/matatut) ja mopotaksit (bodabodat) tayttavat tiet, minka lisaksi jalankulkijat koittavat paasta etenemaan.. Jalankulkijalle Kampala vaatii kylla totuttelua, silla juuri kun on tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, huomaa, etta bodabodat ajavat missa huvittaa. Lisaksi tiet ovat usein taynna kuoppia ja kivia, ja yksi vapaaehtoisista putosikin illalla parimetriseen kuoppaan ylittaessaan tieta. Olen kayttanyt bodabodaa jo pari kertaa, on ollut ihan mukavaa, kuoppien takia aika pomppuisaa valilla. En voi kun ihmetella paikallisia naisia jotka istuu hameet paalla sivuttain.. Ruuhkassa tosin bodat ajaa niin pienista valeista etta autot koskettaa.

Guesthouse jossa asun nyt on ehka 10 km Kampalan keskustasta, ja taalla on ihan kylameininki. Olen kotiutunut tanne ihan ongelmitta, taalla lahes kaikki yleellisyydet; sahko, jaakaappi, internet, sanky, kaasuhella.. joten mikapa tassa elellessa. Meilla on jopa juokseva vesi viikonloppuisin, mutta se ei riita peseytymiseen asti, joten normaalisti peseydymme kaivovedella, jota joku mies tuo kanistereilla tanne. Muut vapaaehtoiset ovat supermukavia, jaan huoneeni kahden Korealaisen kanssa. Paikalliset lapset kay taalla aina ihmettelemassa ja leikkimassa muzungujen kanssa. Vietan taalla todennakoisesti ensimmaisen kuukauteni orpokodissa, jonka jalkeen muutan Luweroon asumaan, toihin kouluun.

Lugandan opettelu sujuu ihan kivasti, osaan jo muutamia yleisimpia lauseita.

Tallasta taalla, perusafrikkalaista elamantyylia.. Vaatimatonta, mutta onnellista !

2 PÄIVÄÄ LÄHTÖÖN !!!

Tänä aamuna avasin silmät ja tajusin: Ylihuomenna Afrikkaan... NYT alkoi matkakuume!Tänään pakkaan reppuni kyllä viimein, jotta huomenna voin vaan ottaa rennosti. Edelleen on auki, riittääkö matkaseuraksi vaan reppu, vai tarttenko ruumalaukkua. 

Laitanpa mikä tässä nyt on homman nimi:

Minne?  Ugandaan, keski/itä-Afrikkaan. Uganda sijaitsee siinä Tansanian, Kenian ja Kongon naapurissa. Siellä laskeudun ensin Entebbeen ja suuntaan Kampalaan, jossa on UPAn tilat. Minne matka sieltä jatkuu, se on vielä arvoitus! 

Miksi? Jo vuosi sitten päätin, että lähden välivuotta viettämään johonkin tuntemattomaan. Onhan Afrikassa jotain niin mielettömän kiehtovaa, että se veti väkisin puoleensa. Minne päin manteretta ei ollutkaan niin helppo päätös, etenkin kun aluksi oli tarkoitus lähteä EVS:ksi Marokko-Algeria korkeuksille. Belgialaistyttö Mounya kertoi Ugandan olemassaolosta, ja näin päädyin lopulliseen matkakohteeseeni. 

Mitä? Vapaaehtoistöihin kouluun tai orpokotiin. 

6 PÄIVÄÄ LÄHTÖÖN !!

Uganda kutsuu ! Keltakuume-, aivokalvontulehdus-, ja poliorokotteet on pistetty, lavantauti- ja kolerarokotteet nautittu, matkavakuutukset hankittu.. Kavereitakin hyvästelty. Jännityksellä odotan mitä on tulossa, mutta haikeasti mietin mitä kaikkea jää tänne. Silti, jo kohta elokuun kylmeneviä, sateisia iltoja katsellessa mieltä lämmittää ajatus tulevasta, päiväntasaajan ikuisesta kesästä...