Laukut purettu, pyykit puhtaana pinossa, lappari sylissa.. viimeisen bloggauksen aika? :)
Tiistaina, lentokentällä aloin tajuta kuinka radikaalisti maailma pian muuttuisi, ja niinhän se muuttuikin. Tuntui kuin 27n tunnin paluumatkallani olisin matkannut 70 vuotta ajassa!
Kävin jättämässä hyvästit Luweroon ja orpokodille viimeisenä päivänäni.. Uskon kuitenkin että tapaamme jälleen ennemmin kuin arvaammekaan! Laukkuni täyttyi orpokodin tekemistä kaulakoruista, pian niitä on kaupan. :)
Jo lentokentillä kulttuurierot iskivät; matkustavien, tärkeiden ihmisten kärsimättömyys menee ymmärtäväisyyden edelle. Minuutintarkat aikataulut tuntuvat naurettavilta, mutta ketään ei naurattanut, kun asemalla kuulutettiin että junayhteys on 3 minuuttia myohässä..! Pakkanen nakertaa poskia, toivottavasti pian ugandan helteisiin tottunut ihokerros tottuu näihin keleihin. Pääsen viettämään uusintajouluani ensi lauantaina, tiedossa porkkanalaatikkoa, glögiä, riisipuuroa.. otan takaisin sen mistä joulukuussa olin niin katkera ;)
Ihanat ystävät olivat vastassa lentokentällä, illalla pääsin heti saunaan ja raspaamaan jo pysyvästi tummuneet jalkapohjat. Kylpyvesi ei muutukaan enää ruskeaksi ja sieraimet eivät ole enää täynnä punaista tomua.
Reissuni päättyy siis tänne mukavuuksien keskelle. Suurkiitos teille jotka olette jaksaneet seurata tekstejäni :) Tulkaa ystävät tapaamaan minua, etten masennu yksinäni pimeän talven keskelle...!
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
2 paivaa lahtoon... vai paluuseen?
Huh, ollut paljon touhuttavaa viimeisina paivinani, velvoitteita tuntuu olevan seka vapaaehtoisena etta ystavana.. Oon koittanut kayda tapaamassa kaikkia viimeista kertaa, vaikka olen vakuutellut palaavani pian, 2011! :>
Laksiaiset on vietetty orpokodilla ja kavereitten kesken, raha-asiat koululle, orpokodille ja UPAlle lahes selvitetty. Paasen ehka nyt ymmartamaan etta oon ihan oikeesti lahdossa.
Perjantaina juhlittiin orpokodilla. Olin jo ilmoittanut ettei mulla henkilokohtasta rahaa kauheesti kekkereiden jarjestamiseen enaa ole, joten ehdotin, etta pysytellaan perus ruokavaliossa mutta ostan meille limpparia tai karkkia. Kun saavuin kodille tajusin kuitenkin etta ei Ugandassa voi juhlistaa mitaan ilman matokea ja lihaa, Charles oli siis kustantanut minulle suuret juhlat!!
Charles seka hanen 2 ystavaa pitivat mulle ihanat puheet, minka jalkeen Elijahkin halusi sanoa muutaman sanan. Lopulta, Elijahin esimerkista rohkaistuneena kaikki pojat pitivat minulle pienen puheen, kiittivat ja toivottivat hyvaa matkaa ja pikaista paluuta. Kyyneleet pysyi kurissa, mutta sitten Charles sanoi ettei Hannaa saa paastaa lahtemaan ennenkuin kaikki on halanneet mua 2 kertaa ja kaikki pojat suorastaan hyokkasivat halailemaan mua, voih.
Lauantaiksi olin vuokrannut lahistolta ravintola/baarin jonne kutsuin kaikki kaverit.. Jarjestelya oli kerrakseen, ja paikka oli pullollaan ihania ihmisia matkani varrelta. Taalla sita on helposti verkostoitunut ihmisiin, ja kavereita saapui 50! Jatkoille mentiin vakiopaikkaamme, Iguanaan.. Iguana on lahes jokaperjantainen reissu, ja tama pieni paikka tayttyy nopeasti jo meista vapaaehtoisista ja muista tutuista. Tanssittiin, juotiin, pidettiin hauskaa.. ja paastiin sankyihimme aamukuudelta. Loistava last night out, siis.
Puolen vuoden aikana olen ugandalaistunut paljon, ja paikalliset ystavani vitsailevat aina ugandan englannillani :D Arvostan paljon etta oon paassyt asumaan Kampalan ulkopuolella ja oppinut Ugandalaista (todellista) kulttuuria. Ymmarran kuinka Afrikkalaisen naisen tulee istua, pukeutua, puhua miehille.. Vaikka Kampalassa naiset nakee yhtenaan tiukoissa farkuissa istumassa haarat levallaan :D
Hyva palata kotiin hoitamaan omia asioita, auttaminen voi olla kanssa aika raskasta, kun ottaa vakisinkin asiat tosi tunteikkaasti. Pettymykset on suuria, jos ei apu menekaan perille. Kyseenalaistan itteani jatkuvasti, etta autanko nyt oikeesti, ja onko tama ns. itsekasta apua vai epaitsekasta apua. Itsekkaalla avulla tarkotan sita, kun auttaa ihmisia tekemalla ne riippuvaisiksi itsestaan. Pelastamalla kaksi sairasta orpovauvaa kadulta kuulostaa hienolta suomessa, mutta enta sitten kun koittaa aika palata kotimaahansa, ja jattaa tanne kaksi vauvaa jotka tuntevat taman aitinaan..?
Kavin paikalliselta klinikalta hakemassa matokuurin kaikkien niiden satojen mangojen jalkeen kun alkoi tuntua masussa kummalta. Matokuuri oli kohtuuhintainen, kaksi pilleria 2000 shillinkia, eli alle euron.. :P Nyt, siis pian suomeen palaa rahjaantynyt tytto: kuivat, ylikasvaneet hiukset, vaatteet nyrkkipyykin jaljilta kulahtaneina ja ei ihan niin raikkaina.. Mutta ilman matoja, jee!
Laksiaiset on vietetty orpokodilla ja kavereitten kesken, raha-asiat koululle, orpokodille ja UPAlle lahes selvitetty. Paasen ehka nyt ymmartamaan etta oon ihan oikeesti lahdossa.
Perjantaina juhlittiin orpokodilla. Olin jo ilmoittanut ettei mulla henkilokohtasta rahaa kauheesti kekkereiden jarjestamiseen enaa ole, joten ehdotin, etta pysytellaan perus ruokavaliossa mutta ostan meille limpparia tai karkkia. Kun saavuin kodille tajusin kuitenkin etta ei Ugandassa voi juhlistaa mitaan ilman matokea ja lihaa, Charles oli siis kustantanut minulle suuret juhlat!!
Charles seka hanen 2 ystavaa pitivat mulle ihanat puheet, minka jalkeen Elijahkin halusi sanoa muutaman sanan. Lopulta, Elijahin esimerkista rohkaistuneena kaikki pojat pitivat minulle pienen puheen, kiittivat ja toivottivat hyvaa matkaa ja pikaista paluuta. Kyyneleet pysyi kurissa, mutta sitten Charles sanoi ettei Hannaa saa paastaa lahtemaan ennenkuin kaikki on halanneet mua 2 kertaa ja kaikki pojat suorastaan hyokkasivat halailemaan mua, voih.
Lauantaiksi olin vuokrannut lahistolta ravintola/baarin jonne kutsuin kaikki kaverit.. Jarjestelya oli kerrakseen, ja paikka oli pullollaan ihania ihmisia matkani varrelta. Taalla sita on helposti verkostoitunut ihmisiin, ja kavereita saapui 50! Jatkoille mentiin vakiopaikkaamme, Iguanaan.. Iguana on lahes jokaperjantainen reissu, ja tama pieni paikka tayttyy nopeasti jo meista vapaaehtoisista ja muista tutuista. Tanssittiin, juotiin, pidettiin hauskaa.. ja paastiin sankyihimme aamukuudelta. Loistava last night out, siis.
Puolen vuoden aikana olen ugandalaistunut paljon, ja paikalliset ystavani vitsailevat aina ugandan englannillani :D Arvostan paljon etta oon paassyt asumaan Kampalan ulkopuolella ja oppinut Ugandalaista (todellista) kulttuuria. Ymmarran kuinka Afrikkalaisen naisen tulee istua, pukeutua, puhua miehille.. Vaikka Kampalassa naiset nakee yhtenaan tiukoissa farkuissa istumassa haarat levallaan :D
Hyva palata kotiin hoitamaan omia asioita, auttaminen voi olla kanssa aika raskasta, kun ottaa vakisinkin asiat tosi tunteikkaasti. Pettymykset on suuria, jos ei apu menekaan perille. Kyseenalaistan itteani jatkuvasti, etta autanko nyt oikeesti, ja onko tama ns. itsekasta apua vai epaitsekasta apua. Itsekkaalla avulla tarkotan sita, kun auttaa ihmisia tekemalla ne riippuvaisiksi itsestaan. Pelastamalla kaksi sairasta orpovauvaa kadulta kuulostaa hienolta suomessa, mutta enta sitten kun koittaa aika palata kotimaahansa, ja jattaa tanne kaksi vauvaa jotka tuntevat taman aitinaan..?
Kavin paikalliselta klinikalta hakemassa matokuurin kaikkien niiden satojen mangojen jalkeen kun alkoi tuntua masussa kummalta. Matokuuri oli kohtuuhintainen, kaksi pilleria 2000 shillinkia, eli alle euron.. :P Nyt, siis pian suomeen palaa rahjaantynyt tytto: kuivat, ylikasvaneet hiukset, vaatteet nyrkkipyykin jaljilta kulahtaneina ja ei ihan niin raikkaina.. Mutta ilman matoja, jee!
torstai 28. tammikuuta 2010
tunnekuohua ja liitypolya orpokodilla
Sunnuntaina lahettiin Charlesin kanssa Kampalaan ostamaan puuttuvia tarvikkeita liituprojektiin (onnistuttiin sittenkin ylittamaan budjetti..!) ja matkalla vanhan Taksiparkin lapi Charles meni kyselemaan Geraldia. Taksiparkilla on paikka jossa katujen asukit menevat katsomaan telkkaria ja kuluttamaan aikaansa. Odottelin sivummalla kun Charles jutteli jonkun pojan kanssa. Poika nousi seisomaan ja tama poika olikin meijan Geraldi! Paa painuksissa Gerald lahti matkaamme ja seurasi Charlesia, yhta sanattomana kuin minakin. Matkalla he alkoivat juttelemaan jotakin ja kauhulla mietin geraldin kohtaloa.. Kysyin Charlesilta etta mitenka Geraldin kay ja Charles vastasi paattavaisesti ettei ota Geraldia enaa kotiin: Gerald kertoi karanneensa koska muut pojat olivat nahneet hanet varastoimassa sokeria "pahan paivan varalle" ja uhkasivat kertoa Charlesille. Gerald kertoi kylla ajatelleensa palata, ensin tienattuaan hieman rahaa vaatteisiin ja ruokaan. Charles oli pettynyt etta Gerald voi lahtea takaisin kadulle jonkun tallaisen takia, mutta.. Siina paivan edetessa kuitenkin leppyi ja nyt Gerald on takaisin kotona. Charles oli kysynyt muilta pojilta, kuinka hanen tulisi menetella Geraldin kanssa ja raati oli yksimielinen: geraldia on rangaistava. Charles kuitenkin paatti armahtaa Geraldia, ja lahettaa taman nyt Kajungaan asumaan yhdeksan muun pojan kanssa.
Charlesin kaveri omistaa koulun Kajungassa, ja tama ystava suostui ottamaan 10 poikaa ilmaiseksi, seitsemaksi vuodeksi koululle. Charles tarttui tilaisuuteen saman tien ja siirtaa nyt 4 poikaa sijaisperheesta Entebbesta Kajungaan, ja halukkaat orpokodilta voivat myos lahtea... Kajungasta taytyy kuitenkin vuokrata huone, ostaa ruokaa, palkata huoltaja.. Poikien taytyy ostaa koulupuku ja huoneeseen taytyy hankkia sankyja ja patjoja. Viisainta olisi ollut antaa tilaisuuden odottaa enties ensi vuoteen, kun Charlesin talous olisi hieman tasaantunut. Eika ole ensimmainen kerta kun loydetaan itsemme erimielisyyksista Charlesin kanssa..
Orpokodille saapui mahtavia uutisia talla viikolla :) Kolme fiksua ihanaa poikaa, Elijah, Dennis ja Richard, vaihtavat koulua rupuisesta valtionkoulusta ihan oikeaan (yksityis)kouluun, ja koulumaksut saapuvat Elijahille ja Dennisille Suomesta, Richardille englannista. Suuri kiitos ja halaus hyvasydamisille ihmisille, arvostan! Tanaan aamulla kolme onnellisen nakoista poikaa palasivat riemuissaan orpokodille, he olivat olleet haastattelussa uuteen kouluunsa. Kaikki kolme sujahtivat hetkessa uusiin koulupukuihinsa ja esittelivat niita muille pojille, ja minulle tietysti..
Maanantaina koittaa janna paiva uudessa koulussa Dennisille Elijahille ja Richardille!
Nama ovat Charlesille, orpokodille, ensimmaiset kummivanhemmat. Kummivanhemmuus vaatii sitoutumista puolelta ja toiselta, ja asia ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen kun luulin. Menin maanantaina orpokodille innoissani kertomaan hyvat uutiset, ja lahdin itkien..
Charles ei ymmartanyt, miksi (taas) kaikki rahat siirrettiin minun tililleni, kun orpokodillakin on oma tilinumero. (pidin enkelirahatkin tiukasti oman valvovan silmani alla) Koitin selittaa, etta tottakai ihmiset luottavat minuun enemman kuin haneen, mutta kenties valitsin sanani niin etta en itsekaan pysty luottaa Charlesiin. Charles sai raivarit ja sanoi etta voin painua takaisin mista tulinkin rahojeni kanssa.
Pian tajusin kuitenkin mika ongelma oli. Charles tiesi, etta saapuneet rahat olivat poikien koko vuoden koulumaksuja varten. Han oli kuitenkin hieman tukalalla, kun muiden poikien hollannista saapuvat koulumaksut ovat viela saapumatta. Charles siis olisi tahtonut maksaa kaikkien poikien koulumaksut ensimmaisen jakson osalta naiden kolmen pojan vuosimaksuilla, ja maksaa kaikkien maksut jakso kerrallaan kun rahaa myohemmin saapuu. Eika tama tietyst ollut mita sovittiin.
Arh lahdin pettyneena, ja enka tiennyt palaanko, Charles raivotessaan loukkasi mua myos aika pahasti. Kyyneleet silmissa lahdin ja pian kuulin kun joku juoksi peraani. Dennis oli ottanut kaksi vesikanisteria kuin hakeakseen vetta, ja otti minua kadesta kiinni. Miten suloinen pieni poika!
Soitin Charlesille illalla ja sovittiin etta tapaamme seuraavana paivana kolmisteen, UPAn isoveljen, Samuel Waddimban kanssa. Keskustelu auttoi todella, silla Sam on henkilo jonka sanoja seka mina etta charles kunnioitetaan. Tama upan isoveli osaa usein nahda tilanteet seka eurooppalaisen etta afrikkalaisen silmin!
Lasten auttamisessa on olemassa kaksi lahestymistapaa. Ekassa, tietylla rahasummalla autetaan niin monta kuin mahdollista, ja annetaan kaikille edes jotakin, etta pysyvat hengissa: ruokaa, kenties majoitus. Toisessa, tama rahasumma kaytetaan esim viidelle lapselle, joille annetaan kaikki, hyva koulu, ravitsevaa ruokaa, kunnolliset sangyt, moskiittoverkot.. Erityisesti Charlesin kaltaset ihmiset, jotka on olleet kadulla, ettineet ruokaa tunkioilta, varastelleet, nahneet kuinka vahasta on lapsen elama kiinni.. Tallaset ihmiset haluu auttaa kaikkia, niin monia kuin pystyy. Mutta enta sitten, kun lapsia on elattanyt 10, 15 vuotta? Ei kukaan enaa ruoki 20 vuotiaita miehia, ja nailla ei silloin ole mitaan, ei koulutusta ei asuntoa. Naiden on pakko palata taas kaduille, varastella, kerata roskaa kadulta..
Koitan aina Charlesille sanoa ettei ottaisi enempaa lapsia, ja keskittyisi naihin jotka silla on. Mutta ei, joka kerta kun raha ruokaan saapuu hieman tuskattomammin, vuokra ei enaa ole kuukautta rastissa, Charles lahettaa uuden pojan kouluun tai ottaa jonkun asumaan kodille.
Samuel valaisi meita myos lahjoituksista, ja kertoi etta on kaksi eri tapaa kerata rahaa. Voidaan kerata rahaa vain orpokodin yleisiin tarpeisiin (ruokaan, vaatteisiin, vuokraan, koulumaksuihin, laakkeisiin), ja on olemassa spesifia rahankeruuta, kuten "koululiitukone orpokodille"...
Charles mielellaan tahtoisi tallaista yleista, irtonaista rahaa.. ja sita aina ahdistaa kun kaytan rahat jo ennenkuin ne on tililla.
Nainpa musta tuntuu etta kaikesta mika tulee rahankayttoon, ollaan Charlesin kanssa erimielta. Taman takia oon koittanu pitaa rahat aina ittellani, omalla tilillani, omassa lompakossani.. Charlesista ei kuitenkaan pahaa ihmista saa millaan, ja hanella on suuri sydan auttaa lapsia.. Vaikka raha valilla menisikin johonkin, mihin sita ei ole tarkoitettu, voin olla varma etta se on mennyt ruokaan, vaatteisiin, laakkeisiin.. Asioihin, jotka kuitenkin ovat valttamattomia.
Suurin valaistumiseni oli kenties se etta voin olla luottamatta Charlesin rahankayttoon nyt, kun olen taalla, mutta jos haluan auttaa orpokotia jatkossa, on Charles kuitenkin se ihminen joka paattaa miten rahat kaytetaan. Muistutin itseani etta olen taalla vain kuudeksi kuukaudeksi saapunut vapaaehtoinen, ja etta Charles on se, joka jo 18 vuotiaana alkoi elattaa kolmea pienta poikaa, pienella hiustenleikkaajan palkallaan. Kaikki pojat orpokodilla voivat hyvin, kayvat koulua, arvostavat Charlesia. Pitaa vaan hyvaksya Charlesin tapa hoitaa asioita, vaikka tietaisinkin etta asiat hoituisivat paremmin minun tavallani.
Mika kummeihin tulee, Sam neuvoi Charlesia maksamaan poikien vuosimaksut kerralla, kun Charles kuitenkin tahtoo etta pojat kayvat koulua koko vuoden. Tuntui etta paastiin yhteisymmarrykseen, ja kokouksemme jalkeen annoin rahat Charlesille. Nyt vaan uskoa (ja toivoa) charlesin paatoskykyyn! :>
Pojat arvostavat apua todella paljon.. Charles oli kertonut naille eilen, ja Dennis tahtoi tietaa aivan kaiken kummistaan, kun taas 15-vuotias Elijah oli vaan alkanut itkea, tama kun aina on niin huolissaan koulumaksuista..
Maanantaina pojat aloittivat koululiidun tekemisen! Charles valvoo tarkkaan ettei pojat hasella omiaan, ja pojat selvasti nauttii kun pystyvat auttamaan kotia ja setaansa Charlesia. Orpokotia ymparoivan aidan pintaa ei enaa nay kun liiturivistot kiertavat koko pihan :D Hassun nakosta kun nama tummaihoiset pojat ovat hetkessa valkoisia, hahaa... Tuntuu tosi uskomattomalta kuinka joku joka viela pari kuukautta sitten oli ihan ajatuspohjalla, alkaa pian tuottaa meidan pojille rahaa, jeee! :)
Charlesin kaveri omistaa koulun Kajungassa, ja tama ystava suostui ottamaan 10 poikaa ilmaiseksi, seitsemaksi vuodeksi koululle. Charles tarttui tilaisuuteen saman tien ja siirtaa nyt 4 poikaa sijaisperheesta Entebbesta Kajungaan, ja halukkaat orpokodilta voivat myos lahtea... Kajungasta taytyy kuitenkin vuokrata huone, ostaa ruokaa, palkata huoltaja.. Poikien taytyy ostaa koulupuku ja huoneeseen taytyy hankkia sankyja ja patjoja. Viisainta olisi ollut antaa tilaisuuden odottaa enties ensi vuoteen, kun Charlesin talous olisi hieman tasaantunut. Eika ole ensimmainen kerta kun loydetaan itsemme erimielisyyksista Charlesin kanssa..
Orpokodille saapui mahtavia uutisia talla viikolla :) Kolme fiksua ihanaa poikaa, Elijah, Dennis ja Richard, vaihtavat koulua rupuisesta valtionkoulusta ihan oikeaan (yksityis)kouluun, ja koulumaksut saapuvat Elijahille ja Dennisille Suomesta, Richardille englannista. Suuri kiitos ja halaus hyvasydamisille ihmisille, arvostan! Tanaan aamulla kolme onnellisen nakoista poikaa palasivat riemuissaan orpokodille, he olivat olleet haastattelussa uuteen kouluunsa. Kaikki kolme sujahtivat hetkessa uusiin koulupukuihinsa ja esittelivat niita muille pojille, ja minulle tietysti..
Maanantaina koittaa janna paiva uudessa koulussa Dennisille Elijahille ja Richardille!
Nama ovat Charlesille, orpokodille, ensimmaiset kummivanhemmat. Kummivanhemmuus vaatii sitoutumista puolelta ja toiselta, ja asia ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen kun luulin. Menin maanantaina orpokodille innoissani kertomaan hyvat uutiset, ja lahdin itkien..
Charles ei ymmartanyt, miksi (taas) kaikki rahat siirrettiin minun tililleni, kun orpokodillakin on oma tilinumero. (pidin enkelirahatkin tiukasti oman valvovan silmani alla) Koitin selittaa, etta tottakai ihmiset luottavat minuun enemman kuin haneen, mutta kenties valitsin sanani niin etta en itsekaan pysty luottaa Charlesiin. Charles sai raivarit ja sanoi etta voin painua takaisin mista tulinkin rahojeni kanssa.
Pian tajusin kuitenkin mika ongelma oli. Charles tiesi, etta saapuneet rahat olivat poikien koko vuoden koulumaksuja varten. Han oli kuitenkin hieman tukalalla, kun muiden poikien hollannista saapuvat koulumaksut ovat viela saapumatta. Charles siis olisi tahtonut maksaa kaikkien poikien koulumaksut ensimmaisen jakson osalta naiden kolmen pojan vuosimaksuilla, ja maksaa kaikkien maksut jakso kerrallaan kun rahaa myohemmin saapuu. Eika tama tietyst ollut mita sovittiin.
Arh lahdin pettyneena, ja enka tiennyt palaanko, Charles raivotessaan loukkasi mua myos aika pahasti. Kyyneleet silmissa lahdin ja pian kuulin kun joku juoksi peraani. Dennis oli ottanut kaksi vesikanisteria kuin hakeakseen vetta, ja otti minua kadesta kiinni. Miten suloinen pieni poika!
Soitin Charlesille illalla ja sovittiin etta tapaamme seuraavana paivana kolmisteen, UPAn isoveljen, Samuel Waddimban kanssa. Keskustelu auttoi todella, silla Sam on henkilo jonka sanoja seka mina etta charles kunnioitetaan. Tama upan isoveli osaa usein nahda tilanteet seka eurooppalaisen etta afrikkalaisen silmin!
Lasten auttamisessa on olemassa kaksi lahestymistapaa. Ekassa, tietylla rahasummalla autetaan niin monta kuin mahdollista, ja annetaan kaikille edes jotakin, etta pysyvat hengissa: ruokaa, kenties majoitus. Toisessa, tama rahasumma kaytetaan esim viidelle lapselle, joille annetaan kaikki, hyva koulu, ravitsevaa ruokaa, kunnolliset sangyt, moskiittoverkot.. Erityisesti Charlesin kaltaset ihmiset, jotka on olleet kadulla, ettineet ruokaa tunkioilta, varastelleet, nahneet kuinka vahasta on lapsen elama kiinni.. Tallaset ihmiset haluu auttaa kaikkia, niin monia kuin pystyy. Mutta enta sitten, kun lapsia on elattanyt 10, 15 vuotta? Ei kukaan enaa ruoki 20 vuotiaita miehia, ja nailla ei silloin ole mitaan, ei koulutusta ei asuntoa. Naiden on pakko palata taas kaduille, varastella, kerata roskaa kadulta..
Koitan aina Charlesille sanoa ettei ottaisi enempaa lapsia, ja keskittyisi naihin jotka silla on. Mutta ei, joka kerta kun raha ruokaan saapuu hieman tuskattomammin, vuokra ei enaa ole kuukautta rastissa, Charles lahettaa uuden pojan kouluun tai ottaa jonkun asumaan kodille.
Samuel valaisi meita myos lahjoituksista, ja kertoi etta on kaksi eri tapaa kerata rahaa. Voidaan kerata rahaa vain orpokodin yleisiin tarpeisiin (ruokaan, vaatteisiin, vuokraan, koulumaksuihin, laakkeisiin), ja on olemassa spesifia rahankeruuta, kuten "koululiitukone orpokodille"...
Charles mielellaan tahtoisi tallaista yleista, irtonaista rahaa.. ja sita aina ahdistaa kun kaytan rahat jo ennenkuin ne on tililla.
Nainpa musta tuntuu etta kaikesta mika tulee rahankayttoon, ollaan Charlesin kanssa erimielta. Taman takia oon koittanu pitaa rahat aina ittellani, omalla tilillani, omassa lompakossani.. Charlesista ei kuitenkaan pahaa ihmista saa millaan, ja hanella on suuri sydan auttaa lapsia.. Vaikka raha valilla menisikin johonkin, mihin sita ei ole tarkoitettu, voin olla varma etta se on mennyt ruokaan, vaatteisiin, laakkeisiin.. Asioihin, jotka kuitenkin ovat valttamattomia.
Suurin valaistumiseni oli kenties se etta voin olla luottamatta Charlesin rahankayttoon nyt, kun olen taalla, mutta jos haluan auttaa orpokotia jatkossa, on Charles kuitenkin se ihminen joka paattaa miten rahat kaytetaan. Muistutin itseani etta olen taalla vain kuudeksi kuukaudeksi saapunut vapaaehtoinen, ja etta Charles on se, joka jo 18 vuotiaana alkoi elattaa kolmea pienta poikaa, pienella hiustenleikkaajan palkallaan. Kaikki pojat orpokodilla voivat hyvin, kayvat koulua, arvostavat Charlesia. Pitaa vaan hyvaksya Charlesin tapa hoitaa asioita, vaikka tietaisinkin etta asiat hoituisivat paremmin minun tavallani.
Mika kummeihin tulee, Sam neuvoi Charlesia maksamaan poikien vuosimaksut kerralla, kun Charles kuitenkin tahtoo etta pojat kayvat koulua koko vuoden. Tuntui etta paastiin yhteisymmarrykseen, ja kokouksemme jalkeen annoin rahat Charlesille. Nyt vaan uskoa (ja toivoa) charlesin paatoskykyyn! :>
Pojat arvostavat apua todella paljon.. Charles oli kertonut naille eilen, ja Dennis tahtoi tietaa aivan kaiken kummistaan, kun taas 15-vuotias Elijah oli vaan alkanut itkea, tama kun aina on niin huolissaan koulumaksuista..
Maanantaina pojat aloittivat koululiidun tekemisen! Charles valvoo tarkkaan ettei pojat hasella omiaan, ja pojat selvasti nauttii kun pystyvat auttamaan kotia ja setaansa Charlesia. Orpokotia ymparoivan aidan pintaa ei enaa nay kun liiturivistot kiertavat koko pihan :D Hassun nakosta kun nama tummaihoiset pojat ovat hetkessa valkoisia, hahaa... Tuntuu tosi uskomattomalta kuinka joku joka viela pari kuukautta sitten oli ihan ajatuspohjalla, alkaa pian tuottaa meidan pojille rahaa, jeee! :)
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
elama kodittomana keskustassa
Perjantaina lahdettiin Charlesin ja yhden pojan, Dennisin kanssa etsimaan kotoolta kadonnutta Geraldia. 12-vuotias Gerald oli viela torstaina kayttaytynyt ihan normaalisti, pienta riitaa poikien kanssa lukuunottamatta.. Gerald on hirmu sosiaalinen kaikkien kanssa ja puhuu hyvaa englantia. Han oli saanut hyvat tulokset koulusta ja aina hehkuttaa kuinka viela joku paiva istuu lentokoneessa ja tilailee limua ja ruokaa enemman kuin jaksaa syoda, ja urasta pankinjohtajana. Nyt kun ajattelee niin Geraldilla kylla on huonoja paivia enemman kuin muilla pojilla, jolloin poikaa ei saa hymyilemaan millaan..
Lahdimme etsimaan Geraldia Dennisin kanssa, jotka tunsivat jo kadulla ollessaan ja paatyivat orpokodille englantilaisen Rachelin kautta. Rachel oli ugandassa perus turistimatkalla, ja loysi nama kaksi poikaa kadulta. Han vei pojat hotellilleen, pesi heidat, antoi vaatteita ja ruokaa.. Kun Rachelin paluulento oli lahenemassa, han naki orpokodin pojat Charlesin kanssa kampalassa ja pyysi Charlesia ottamaan nama pojat asumaan kotiin. Rachel lupasi maksaa poikien koulumaksut ja lahettaa rahaa ruokaan, vaatteisiin, yms. Lahtonsa jalkeen ei Rachel kuulemma kertaakaan ole lahettanyt rahaa, ei soita tai mailaa..
Pari kuukautta sitten myos Dennis karkasi kadulle. Charles loysi hanet viikon etsinnan jalkeen sairaalakunnossa; korkeassa kuumeessa, nukkumassa pahvilaatikkojen paalla. Nyt Charles totesi etta kenties, kun tama muzungurachel ilmaantui slummeihin, ja otti pojat hotellilleen, pojat kuvittelivat pian saavansa kaiken. Tapa jolla Charles lahestyy poikia on erilainen, ja lapset tuntevat toisensa ja tietavat millaista elama kodilla on. Uskon etta nama pojat ovat tulleet kodille kun he todellatodella ovat sita halunneet!
Matkalla taksissa kohti kampalaa kysyin mita Charles meinaa tehda, kun Gerald loytyy. Charles vastasi etta han vie Geraldin poliisilaitokselle, jossa virkavalta antaa Geraldille fyysista rangaistusta...... Puuh, sen kuullessani tiesin etta mun taytyy valita sanani tarkkaan. Selvasti tassa kulttuurissa tuollain on yleisesti hyvaksyttavaa, ja Charles on vastuussa poikien kasvatuksesta. Varovasti alotin vaan etta mita Charles tuumaa meidan tavastamme, jutella pojan kanssa ja koittaa selvittaa mika poikaa kodilla painaa, ja mika kaduilla vetaa hanta takaisin. Charles otti sen aika hyvin, mutta ehdotti etta kenties mina voin olla puhumassa Geraldin kanssa kun han loytyy. Suostuin toki mutta jain miettimaan miksei Charles halunnut puhua pojan kanssa, mutta nyt kun mietin niin musta tuntuu etta Charles on liian pettynyt Geraldiin. Charles on tuskaillut koulumaksujen kanssa, ostanut vaatteita ja ruokaa, pitanyt pojat terveina. Uskon etta Charlesia tosissaan loukkaa pojan kayttaytyminen, jattaa kaikki ja palata sinne, mista monet antaisivat kaikkensa paastakseen pois.
Kampalassa Charles ja Dennis tiesivat mista aloittaa etsinnat. Joukko kodittomia oli katsomassa telkkaria taksiparkilla, ja sanoivat nahneensa Geraldin torstaina, ja neuvoivat etsimaan hanta jalkapallokentalta. Matkalla Charles naytti kavelyn alla kulkevaa viemaria ja kertoi kadulla asuessaan varastelleensa ja kayttaneensa viemaria pakoreittina. Yhtakkia muistin etta tama kaikki on myos osa Charlesin tarinaa! Suurin osa Charlesin vanhoista kavereista on kuulemma kuollut tai tapettu varkaudesta. Tultiin jalkapallokentalle, jossa oli suuri lauma katulapsia. Joukkio noin 10 vuotiaita poikia oli mutaisa, kengaton, kaikki enemman tai vahemman riepaleisissa vaatteissa. Meidat nahdessaan lapset lahtivat juoksemaan kohti ja arh, mielessani varauduin muzunguvastaanottoon ja kerjaaviin katulapsiin. Mutta, pojat riensivatkin tervehtimaan seta Charlesia, eika yksikaan kasi ojentunut anomaan rahaa tai ruokaa minulta! Vanhimmat pojat tuntevat Charlesin viela kadulta, ja nuoremmat ovat kuulleet orpokodista muiden kautta. Pojat tulivat sitte tervehtimaan minua, kysymaan kuka olen ja mista tulen, halaamaan ja pitamaan kadesta. Juttelin niitten kanssa kuin keiden tahansa poikien kanssa mutta mielessani tilanne puristi rintaa..
Gerald oli kuulemma juuri lahtenyt, ja kerrottiin pojille etta palataan seuraavana paivana kolmelta jalkkiskentalle. Pojat lupasivat kertoa Geraldille. Paluumatkalla Charles sanoi etta mikali Gerald ei ilmaannu, han lopettaa etsimisen.
Seuraavana paivana, oli tarkoitus tavata paatiella Charlesin kanssa ja yllatyksekseni Charlesilla oli koko kotijoukko mukanaan! Pojat oli kaikki keltainen t-paita paallaan, farkuissa ja siisteissa kengissa. Pakkauduttiin kaikki sylitysten taksiin (takseissa kun maksetaan paikasta jonka tayttaa) ja lahdettiin kohti Kampalaa. Kentalla katupojat taas riensivat juosten vastaan, talla kertaa tunsivat minut jo auntie Annana. Geraldia ei nakynyt. Istuuduttiin Charlesin kanssa kentan reunalle, ja Charles alkoi jututtaa poikia, kyseli heidan elamastaan ja taustastaan. Kattelin kuinka nama nuoret pojat kayttaytyivat, puhuivat, ja naki, ettei pojilla ollut ketaan eivatka tarvinneet ketaan huolehtimaan heista.. Charles tulkkasi mulle kolme tarinaa.
Ensimmainen poika oli kotoisin saarelta keskelta Victorian jarvea. Saarella oli erittain rankka sadekausi ja koko paikka tulvi melkein olemattomiin, ja pojan perhe hukkui. Poika kertoi olleensa veden varassa kun kalastajat vetivat hanet veneeseen.
Toinen poika oli kotikylassaan ystavansa kanssa varastanut kannykan. He tulivat yhdessa kampalaan myymaan kannykkaa, jonka jalkeen kaveri katosi. Ugandassa varkaita edelleen poltetaan elavalta, ja poika ei uskalla palata kotikylaansa perheen luokse.
Arh, tama tarina.. turhauttavaa tajuta kuinka jokin pieni virhe tassa maassa voi ajaa lapsen tallaiseen elamaan. Poika pyysi Charlesia jos han voisi auttaa poikaa palaamaan kotikylaansa.
Kolmannen pojan isa oli murhaaja, joka viilsi veljen kurkun auki. Poika pakeni Kampalaan ja isa tapettiin murhasta.
Ruokaa pojat kayvat etsimassa toimistojen tai ravintoloiden tunkioilta, kun ne illallisaikaan heittavat lounaan roskikseen.
Osalla lapsista oli kaulassaan jonkinlaiset henkkarit, jotka olivat saaneet kirkolta. Kirkko kuulemma tukee osaa pojista ja osa nukkuukin kirkossa. Charles halusi lahtea katsomaan kirkkoa, ja niinpa lahdimme kavelemaan 10 poikaa keltaisissa t-paidoissa edessa ja me loput perassa. Silla matkalla valkeni tosissaan mita naiden katulapsien elama kasittaa.. Jalkapallomatsista mutaantuneet pojat olivat peseytymassa keskustan lapi virtaavassa likavesikourussa, osa kyykki pesemassa pyykkejaan. Kavelin kahden pojan kanssa jotka huolehtivat etten astu mutaan tai jaa auton alle. Pojat itse paljain jaloin vetivat kaikkien Kampalan saastavuorien paalta. Kavellessamme, tasaisin valiajoin pojat irrottautuivat otteestani ja riensivat keraamaan milloin mitakin, muttereita, pulloja. Yksi poika kurottautui parkkeeranneen auton alle ja toi mukanaan filtterin, mika vaan myytavaksi kelpaava kerattiin. Valilla, erityisesti pienimpien kanssa kulkiessa varottelin takaa tulevista autoista ja kaahaavista bodabodista. Sitten tajusin etta pojat olivat kotonaan.
Ihmettelin etta mihinka kaikki tytot oikein menevat. Charles selitti etta he yleensa ovat joissakin slummialueissa auttamassa maissijauhojen jauhamisessa ja vanhempana myymassa itseaan.
Saavuttiin perille ja mielikuvani hyvantekevaisyyskirkosta sarkyi: kirkko, jossa lapset yopyivat, olikin vain katos, ja lapset nukkuivat kivet paansa alla ilman peittoja tai patjoja. Kirkolla oli kuitenkin pieni lastenkoti, jossa asuu 15 lasta ja kayvat koulussa. Kirkko saa valilla opettajia, jotka voivat opettaa englantia tai matikkaa, ja toisinaan katoksessa keitetaan aamupuuro. Lastenkodin rahoittaa 3 amerikkalaistyttoa, jotka on kaikki vuorotellen ugandassa tai amerikassa keraamassa rahaa.
Hamara alkoi laskeutua, paiva oli ollut pitka! En ollut syonyt aamiaisen jalkeen mitaan ja mietiskelin mita ruokaa laittaisin guesthousella. Arrr tuntui pahalta tajuta ettei pojatkaan olleet syoneet mitaan, muttei tosiaankaan pohdiskelleet illan menuuta..
Mika Geraldiin tulee, han tiesi etta ollaan kampalassa etsimassa hanta, eika tahtonut tulla. Olen varma ettei poika nyt uskalla palata kotiinsa, ellei ole aivan nalkiintyneena ja sairaana. Gerald kuulemma saa iltaisin joltakin naiselta hedelmia myytavaksi taksiparkissa, josta han saa pienta palkkaa. Tiedetaan etta Gerald on viela ihan kunnossa... jotenkin musta tuntuu etta me nahdaan se poika viela.
Lahdimme etsimaan Geraldia Dennisin kanssa, jotka tunsivat jo kadulla ollessaan ja paatyivat orpokodille englantilaisen Rachelin kautta. Rachel oli ugandassa perus turistimatkalla, ja loysi nama kaksi poikaa kadulta. Han vei pojat hotellilleen, pesi heidat, antoi vaatteita ja ruokaa.. Kun Rachelin paluulento oli lahenemassa, han naki orpokodin pojat Charlesin kanssa kampalassa ja pyysi Charlesia ottamaan nama pojat asumaan kotiin. Rachel lupasi maksaa poikien koulumaksut ja lahettaa rahaa ruokaan, vaatteisiin, yms. Lahtonsa jalkeen ei Rachel kuulemma kertaakaan ole lahettanyt rahaa, ei soita tai mailaa..
Pari kuukautta sitten myos Dennis karkasi kadulle. Charles loysi hanet viikon etsinnan jalkeen sairaalakunnossa; korkeassa kuumeessa, nukkumassa pahvilaatikkojen paalla. Nyt Charles totesi etta kenties, kun tama muzungurachel ilmaantui slummeihin, ja otti pojat hotellilleen, pojat kuvittelivat pian saavansa kaiken. Tapa jolla Charles lahestyy poikia on erilainen, ja lapset tuntevat toisensa ja tietavat millaista elama kodilla on. Uskon etta nama pojat ovat tulleet kodille kun he todellatodella ovat sita halunneet!
Matkalla taksissa kohti kampalaa kysyin mita Charles meinaa tehda, kun Gerald loytyy. Charles vastasi etta han vie Geraldin poliisilaitokselle, jossa virkavalta antaa Geraldille fyysista rangaistusta...... Puuh, sen kuullessani tiesin etta mun taytyy valita sanani tarkkaan. Selvasti tassa kulttuurissa tuollain on yleisesti hyvaksyttavaa, ja Charles on vastuussa poikien kasvatuksesta. Varovasti alotin vaan etta mita Charles tuumaa meidan tavastamme, jutella pojan kanssa ja koittaa selvittaa mika poikaa kodilla painaa, ja mika kaduilla vetaa hanta takaisin. Charles otti sen aika hyvin, mutta ehdotti etta kenties mina voin olla puhumassa Geraldin kanssa kun han loytyy. Suostuin toki mutta jain miettimaan miksei Charles halunnut puhua pojan kanssa, mutta nyt kun mietin niin musta tuntuu etta Charles on liian pettynyt Geraldiin. Charles on tuskaillut koulumaksujen kanssa, ostanut vaatteita ja ruokaa, pitanyt pojat terveina. Uskon etta Charlesia tosissaan loukkaa pojan kayttaytyminen, jattaa kaikki ja palata sinne, mista monet antaisivat kaikkensa paastakseen pois.
Kampalassa Charles ja Dennis tiesivat mista aloittaa etsinnat. Joukko kodittomia oli katsomassa telkkaria taksiparkilla, ja sanoivat nahneensa Geraldin torstaina, ja neuvoivat etsimaan hanta jalkapallokentalta. Matkalla Charles naytti kavelyn alla kulkevaa viemaria ja kertoi kadulla asuessaan varastelleensa ja kayttaneensa viemaria pakoreittina. Yhtakkia muistin etta tama kaikki on myos osa Charlesin tarinaa! Suurin osa Charlesin vanhoista kavereista on kuulemma kuollut tai tapettu varkaudesta. Tultiin jalkapallokentalle, jossa oli suuri lauma katulapsia. Joukkio noin 10 vuotiaita poikia oli mutaisa, kengaton, kaikki enemman tai vahemman riepaleisissa vaatteissa. Meidat nahdessaan lapset lahtivat juoksemaan kohti ja arh, mielessani varauduin muzunguvastaanottoon ja kerjaaviin katulapsiin. Mutta, pojat riensivatkin tervehtimaan seta Charlesia, eika yksikaan kasi ojentunut anomaan rahaa tai ruokaa minulta! Vanhimmat pojat tuntevat Charlesin viela kadulta, ja nuoremmat ovat kuulleet orpokodista muiden kautta. Pojat tulivat sitte tervehtimaan minua, kysymaan kuka olen ja mista tulen, halaamaan ja pitamaan kadesta. Juttelin niitten kanssa kuin keiden tahansa poikien kanssa mutta mielessani tilanne puristi rintaa..
Gerald oli kuulemma juuri lahtenyt, ja kerrottiin pojille etta palataan seuraavana paivana kolmelta jalkkiskentalle. Pojat lupasivat kertoa Geraldille. Paluumatkalla Charles sanoi etta mikali Gerald ei ilmaannu, han lopettaa etsimisen.
Seuraavana paivana, oli tarkoitus tavata paatiella Charlesin kanssa ja yllatyksekseni Charlesilla oli koko kotijoukko mukanaan! Pojat oli kaikki keltainen t-paita paallaan, farkuissa ja siisteissa kengissa. Pakkauduttiin kaikki sylitysten taksiin (takseissa kun maksetaan paikasta jonka tayttaa) ja lahdettiin kohti Kampalaa. Kentalla katupojat taas riensivat juosten vastaan, talla kertaa tunsivat minut jo auntie Annana. Geraldia ei nakynyt. Istuuduttiin Charlesin kanssa kentan reunalle, ja Charles alkoi jututtaa poikia, kyseli heidan elamastaan ja taustastaan. Kattelin kuinka nama nuoret pojat kayttaytyivat, puhuivat, ja naki, ettei pojilla ollut ketaan eivatka tarvinneet ketaan huolehtimaan heista.. Charles tulkkasi mulle kolme tarinaa.
Ensimmainen poika oli kotoisin saarelta keskelta Victorian jarvea. Saarella oli erittain rankka sadekausi ja koko paikka tulvi melkein olemattomiin, ja pojan perhe hukkui. Poika kertoi olleensa veden varassa kun kalastajat vetivat hanet veneeseen.
Toinen poika oli kotikylassaan ystavansa kanssa varastanut kannykan. He tulivat yhdessa kampalaan myymaan kannykkaa, jonka jalkeen kaveri katosi. Ugandassa varkaita edelleen poltetaan elavalta, ja poika ei uskalla palata kotikylaansa perheen luokse.
Arh, tama tarina.. turhauttavaa tajuta kuinka jokin pieni virhe tassa maassa voi ajaa lapsen tallaiseen elamaan. Poika pyysi Charlesia jos han voisi auttaa poikaa palaamaan kotikylaansa.
Kolmannen pojan isa oli murhaaja, joka viilsi veljen kurkun auki. Poika pakeni Kampalaan ja isa tapettiin murhasta.
Ruokaa pojat kayvat etsimassa toimistojen tai ravintoloiden tunkioilta, kun ne illallisaikaan heittavat lounaan roskikseen.
Osalla lapsista oli kaulassaan jonkinlaiset henkkarit, jotka olivat saaneet kirkolta. Kirkko kuulemma tukee osaa pojista ja osa nukkuukin kirkossa. Charles halusi lahtea katsomaan kirkkoa, ja niinpa lahdimme kavelemaan 10 poikaa keltaisissa t-paidoissa edessa ja me loput perassa. Silla matkalla valkeni tosissaan mita naiden katulapsien elama kasittaa.. Jalkapallomatsista mutaantuneet pojat olivat peseytymassa keskustan lapi virtaavassa likavesikourussa, osa kyykki pesemassa pyykkejaan. Kavelin kahden pojan kanssa jotka huolehtivat etten astu mutaan tai jaa auton alle. Pojat itse paljain jaloin vetivat kaikkien Kampalan saastavuorien paalta. Kavellessamme, tasaisin valiajoin pojat irrottautuivat otteestani ja riensivat keraamaan milloin mitakin, muttereita, pulloja. Yksi poika kurottautui parkkeeranneen auton alle ja toi mukanaan filtterin, mika vaan myytavaksi kelpaava kerattiin. Valilla, erityisesti pienimpien kanssa kulkiessa varottelin takaa tulevista autoista ja kaahaavista bodabodista. Sitten tajusin etta pojat olivat kotonaan.
Ihmettelin etta mihinka kaikki tytot oikein menevat. Charles selitti etta he yleensa ovat joissakin slummialueissa auttamassa maissijauhojen jauhamisessa ja vanhempana myymassa itseaan.
Saavuttiin perille ja mielikuvani hyvantekevaisyyskirkosta sarkyi: kirkko, jossa lapset yopyivat, olikin vain katos, ja lapset nukkuivat kivet paansa alla ilman peittoja tai patjoja. Kirkolla oli kuitenkin pieni lastenkoti, jossa asuu 15 lasta ja kayvat koulussa. Kirkko saa valilla opettajia, jotka voivat opettaa englantia tai matikkaa, ja toisinaan katoksessa keitetaan aamupuuro. Lastenkodin rahoittaa 3 amerikkalaistyttoa, jotka on kaikki vuorotellen ugandassa tai amerikassa keraamassa rahaa.
Hamara alkoi laskeutua, paiva oli ollut pitka! En ollut syonyt aamiaisen jalkeen mitaan ja mietiskelin mita ruokaa laittaisin guesthousella. Arrr tuntui pahalta tajuta ettei pojatkaan olleet syoneet mitaan, muttei tosiaankaan pohdiskelleet illan menuuta..
Mika Geraldiin tulee, han tiesi etta ollaan kampalassa etsimassa hanta, eika tahtonut tulla. Olen varma ettei poika nyt uskalla palata kotiinsa, ellei ole aivan nalkiintyneena ja sairaana. Gerald kuulemma saa iltaisin joltakin naiselta hedelmia myytavaksi taksiparkissa, josta han saa pienta palkkaa. Tiedetaan etta Gerald on viela ihan kunnossa... jotenkin musta tuntuu etta me nahdaan se poika viela.
lauantai 23. tammikuuta 2010
pikavuodatus tapahtumista, kymmenen minuuttia netti-aikaa
Palasin juuri Kampalan keskustasta, etsimasta katulapsien seasta meidan poikaamme, Geraldia! Torstai-iltana kylpemaan mennyt Gerald ei koskaan palannut, ja on nahty ympari Kampalaa liikuskelemassa.. En ymmarra mika sen pojan on ajanut takaisin kadulle! Charlesin kanssa kaytiin eilen ja tanaan kyselemassa muilta katupojilta, jotka lupasivat kertoa etta ollaan tanaan kolmelta keskustassa, jos Gerald haluaa kotiin ja jos tama ei ilmaannu niin Charles sanoi etta lopettaa etsinnat. Eika poikaa nakynyt, voiii..
Puuh, huomenna lisaa. Nyt guesthouselle.
Puuh, huomenna lisaa. Nyt guesthouselle.
tiistai 19. tammikuuta 2010
jalkahoito, roskakorit..Paluu Kampalaan!
Alan jo nakemaan absurdeja unia kuinka pian rynnistan prisman hyllyjen valissa ostoskarryjen kanssa, kuuntelen yleaksaa ja ajelen aitin autolla ympari hyvinkaata, laitan likapyykkeja koneeseen, otan jarkyttavan kuumat loylyt, kattelen leffoja koneelta, imuroin ympari pienta yksiotani... Jaatava pakkaskeli, kuuma suihku, hiustenleikkuu, jalkahoito, mustikkapirtelo, meikkaaminen, roskakorit (taalla kun roskat on epajarjestaytyneena ympariinsa), tonnikalasalaatti...
Viikko tyoleirilla Bukomerossa oli todella kiva kokemus! Paikka sijaitsi syvalla peltojen keskella ilman juoksevaa vetta tai sahkoa. Lahimmalle kaivolle oli matkaa noin 4 kilometria, joka mennessa ei tuntunut miltaan mutta tullessa olkapaat tuntui lahtevan irti ja lihakset oli koetuksella. Paivaohjelmamme alkoi aamuteella kello 7.30 ja oltiin pellolla toissa kahdeksalta, siina me bazungut rehkittiin missa afrikkalaiset leiritoverimmekin paahtavan auringon alla. Iltaisin leirinuotion jalkeen ei tarvinnut unta odotella, vaikka ymparilla oli elamaa, matoja, ampiaisia, lepakoita. Silti paluumatkallamme, matokerekan lavalla seistessa, olo ei olisi voinut olla rentoutuneempi!
Kaikki kalkinteon aloittamiseen on nyt ready, mutta kouluttajamme lahti mombasaan. Toivottavasti kouluttaja palaa matkaltaan piakkoin, silla koulut alkavat 1.2 ja kysynta tulee olemaan suuri!
Pojat on pyoritelleet paperia kaulakoruihin paivat pitkat, ja nyt koruja on iso sakillinen, noin 400. Odottakaa vaan jahka naette, ne on iihania :)
Charlesin visio orpokodin tulevaisuudelle on ns. orpolasten kyla, joita on Ugandassa Kampalan ulkopuolella siella taalla. Tavallisesti nama orpokodit on saaneet jonkun ulkomaalaisen, ison yrityksen sponsoroimaan, joka on ostanut orpokodille suuren palan maata. Talle maalle orpokoti rakentaa suuret asuintilat, yksi tytoille, toinen pojille, ja sitten koulun, sairaalan, opettajien rakennuksen... Oon kayny kattomassa kolmea tallasta "orpolasten kylaa", kaikki tosi hienoja, koripallokenttia, muzungut opettamassa, vapaaehtoisina, pelaamassa korista.. En tieda mika, joku niissa paikoissa karmii. Keskella peltoja, koyhassa kylassa avartuu yhtakkia tasaisen vehreaa nurmikenttaa, lapsia niken kengissa, koulu, sairaala, autoja -kaikki orpokotia varten! Lottovoitto kenelle tahansa ugandalaiselle, lapselle tai aikuiselle, se on varma! Kaikissa paikoissa on ollut se haaste, etta lapset ei opi ugandalaisen perustaitoja: maanviljelya, ruoanlaittoa, tiilien valamista, tai edes ugandalaista kulttuuria!
Kaytiin eilen kattomassa Charlesin kylaa, Mityanaa, jonne Charles unelmoi joku paiva muuttavansa lasten kanssa. Tosin, oltiin yhta mielta siita, etta maata taytyy olla myos ruoan viljelyyn jne, jossa lapset voi tyoskennella kun koulut on lomalla, ja orpokoti saa ruokansa.
Toissaviikolla Luwerossa kaikki opettajat haastateltiin uudestaan, uusien ohessa. Koulun johtajamme Sam halusi testata kaikkien opettajien patevyyden, ja kaikille opettajille annettiin kutosluokan matikan ja englannin paattokoe. Katsoin kokeet lapi jotka ei tosiaan paljoa vaatineet, mutta mulla on vahva aavistus ettei opettajat parjanneet kovinkaan hyvin..
Ulkoa katsottuna, koulumme Basajjansolo nayttaa koululta jonne jokainen vanhempi tahtoisi lapsensa laittaa, mutta valitettavasti sisalta puuttuu kaikkein olennaisin, ammattitaitoinen opetus. Mutta, toivomme etta seuraavaan haastatteluun saapuu ammattitaitoisia opettajia. Koululla vapaaehtoistaa nyt siis hollantilainen Bonnie. Jitan on maara poistua kuvioista tana vuonna, mutta on silti kovasti kritisoimassa parannusehdotuksia tulevalle lukukaudelle.. -arh!-
Viikko tyoleirilla Bukomerossa oli todella kiva kokemus! Paikka sijaitsi syvalla peltojen keskella ilman juoksevaa vetta tai sahkoa. Lahimmalle kaivolle oli matkaa noin 4 kilometria, joka mennessa ei tuntunut miltaan mutta tullessa olkapaat tuntui lahtevan irti ja lihakset oli koetuksella. Paivaohjelmamme alkoi aamuteella kello 7.30 ja oltiin pellolla toissa kahdeksalta, siina me bazungut rehkittiin missa afrikkalaiset leiritoverimmekin paahtavan auringon alla. Iltaisin leirinuotion jalkeen ei tarvinnut unta odotella, vaikka ymparilla oli elamaa, matoja, ampiaisia, lepakoita. Silti paluumatkallamme, matokerekan lavalla seistessa, olo ei olisi voinut olla rentoutuneempi!
Kaikki kalkinteon aloittamiseen on nyt ready, mutta kouluttajamme lahti mombasaan. Toivottavasti kouluttaja palaa matkaltaan piakkoin, silla koulut alkavat 1.2 ja kysynta tulee olemaan suuri!
Pojat on pyoritelleet paperia kaulakoruihin paivat pitkat, ja nyt koruja on iso sakillinen, noin 400. Odottakaa vaan jahka naette, ne on iihania :)
Charlesin visio orpokodin tulevaisuudelle on ns. orpolasten kyla, joita on Ugandassa Kampalan ulkopuolella siella taalla. Tavallisesti nama orpokodit on saaneet jonkun ulkomaalaisen, ison yrityksen sponsoroimaan, joka on ostanut orpokodille suuren palan maata. Talle maalle orpokoti rakentaa suuret asuintilat, yksi tytoille, toinen pojille, ja sitten koulun, sairaalan, opettajien rakennuksen... Oon kayny kattomassa kolmea tallasta "orpolasten kylaa", kaikki tosi hienoja, koripallokenttia, muzungut opettamassa, vapaaehtoisina, pelaamassa korista.. En tieda mika, joku niissa paikoissa karmii. Keskella peltoja, koyhassa kylassa avartuu yhtakkia tasaisen vehreaa nurmikenttaa, lapsia niken kengissa, koulu, sairaala, autoja -kaikki orpokotia varten! Lottovoitto kenelle tahansa ugandalaiselle, lapselle tai aikuiselle, se on varma! Kaikissa paikoissa on ollut se haaste, etta lapset ei opi ugandalaisen perustaitoja: maanviljelya, ruoanlaittoa, tiilien valamista, tai edes ugandalaista kulttuuria!
Kaytiin eilen kattomassa Charlesin kylaa, Mityanaa, jonne Charles unelmoi joku paiva muuttavansa lasten kanssa. Tosin, oltiin yhta mielta siita, etta maata taytyy olla myos ruoan viljelyyn jne, jossa lapset voi tyoskennella kun koulut on lomalla, ja orpokoti saa ruokansa.
Toissaviikolla Luwerossa kaikki opettajat haastateltiin uudestaan, uusien ohessa. Koulun johtajamme Sam halusi testata kaikkien opettajien patevyyden, ja kaikille opettajille annettiin kutosluokan matikan ja englannin paattokoe. Katsoin kokeet lapi jotka ei tosiaan paljoa vaatineet, mutta mulla on vahva aavistus ettei opettajat parjanneet kovinkaan hyvin..
Ulkoa katsottuna, koulumme Basajjansolo nayttaa koululta jonne jokainen vanhempi tahtoisi lapsensa laittaa, mutta valitettavasti sisalta puuttuu kaikkein olennaisin, ammattitaitoinen opetus. Mutta, toivomme etta seuraavaan haastatteluun saapuu ammattitaitoisia opettajia. Koululla vapaaehtoistaa nyt siis hollantilainen Bonnie. Jitan on maara poistua kuvioista tana vuonna, mutta on silti kovasti kritisoimassa parannusehdotuksia tulevalle lukukaudelle.. -arh!-
lauantai 9. tammikuuta 2010
bodaseikkailu, osa 2
Hui! Ihan absurdilta tuntuu ajatella, etta kolmen viikon paasta kaikki tulee muuttumaan. Ihmiset, joihin on jo niin kiintynyt, maisemat joihin on tottunut, kulttuuri ja kieli, jotka oon oppinut.. Lahden taalta, mika puolen vuoden ajan on ollut kotini, enka tieda milloin palaan!
Mutta samalla, kotihan se suomessakin odottaa, ja on ihana palata laheisteni luokse.
Viime viikolla luwerossa kavin ugandaperheeni kanssa heidan pellolla kuokkimassa, mika kylissa kuuluu lahes joka perheen paivaohjelmaan. Nyt olen kaynyt kuokkimassa, lypsanyt lehmaa, enka lahde ennenkuin olen nukkunut ugandalaisessa mutamajassa! Paikallinen, ihana ystavamme Dan lupasi lahtea kanssani Guluun, jossa lahes kaikki nukkuu majoissa, jei! :)
Liiduntekovalineita saimme metsastaa paivakaupalla Kampalan sumussa ja tomussa, mika veti seka mun etta Charlesin hermot aika kireally, mutta lopulta onnistuimme haalimaan kaikki kasaan. Ensi viikolla joku kaveri tulee nayttamaan, mitenka ne liidut saa syntymaan. Charles on (lopultakin) tosi innostunut liituprojektista ja on nyt kiertanyt ympari lahiston kouluja ja kirkkoja markkinoimassa -viela jauhoina olevia- liituja. Ja, jeeejeejee, jo viisi koulua on lupautunut ostamaan liitunsa meilta!!! Hih, nyt, kun enkelit ja kaulakorut onnistui niin hyvin, niin oon ihan varma etta taakin tulee toimimaan.
Sanky oli yllattavan kallis, 400 000, mika on noin 170 euroa! Ei saatu rahoja riittamaan, joten ostettiin kaksi patjaa.. Mutta, ehkapa rahat saa kasattua sankyyn myohemmin!
Sitten ruokaa ostettiin sakki sokeria, sakki poshoa ja jonkun verran papuja. Tultiin kahella mopo bodabodalla Kampalan keskustasta orpokodille, molemmilla selan takana 50 kilon ruokasakki ja patja, kuski puoliksi sylissa, joka sanoo vaan etta pida sakista kiinni ja sitten mentiin :D Mietin vaan etta mitenhan tuo kuski aattelee etta pidan kiinni sakista, oon itte hitto viiskytkiloa ja sakki viela rotkotti mun selan takana.. Jo ensimetreilla patja otti kiinni ohiajavasta hiacetaksista ja puolimatkassa sakki tumahti tielle, keskelle iltaruuhkaa, voiiii. Mutta, perille paastiin.
Huomenna menen viikoksi Bukomeroon, lahikylaan, jossa meidan vapaaehtoisorganisaatiollamme, UPAlla, on tyoleiri. Siella UPAlla on iso pala maata, johon on tarkotus istuttaa puita ja rakentaa aita.. Tuntuu ihan helpottavalta jattaa guesthouse hetkeksi, niilla on jotakin kriiseja paikallisten ja ulkomaisten vapaaehtoisten kesken.
Olen guesthousella nyt ihan seniori, kaikki kun ovat tulleet mun jalkeen. Vaikka kaikki ihmiset on vaihtunu, on siella silti ihana pieni perhe, jonka kanssa aina laitetaan illallista yhdessa ja autetaan kun tulee ongelmia.
Taiwanilainen Bobbie palasi juuri sairaalareissulta Keniasta! Bobbie oli heikossa kunnossa monta paivaa, ja meni kaymaan lahiklinikalla malariatestissa. Testi naytti kuitenkin negatiivista, ja paateltiin etta kyseessa on vaan joku vaaraton flunssa, joten bobbie palasi guesthouselle toipumaan. Parin paivaa meni ja yhtakkia huomattiin etta bobbie oli aivan kamalassa kunnossa, ja vietiin hanet ugandan parhaaseen sairaalaan. Selvisi etta kyseessa olikin malaria, mika oli paassyt niin pahaksi ettei sita ugandassa pystyta hoitaa, ja tarvitaan bobbie taytyy lennattaa privatejetilla nairobiin keniaan. Mutta, privatejetti piti maksaa ennen kuljetusta, eika kyseinen kyyti ollut halpa; 7 000 dollaria! Kavi kuitenkin tuuri ja bobbie tutustui sairaalassa taiwanilaisiin (rikkaisiin) bisnesmiehiin, jotka lainasivat rahat kuljetusta varten...
Mietiskelin vaan kukahan mulle olis tossa tilanteessa lainannut 7 000 dollaria. Olin pitanyt pienen, viikon tauon malariapillereistani -aloitin nyt uudestaan, ja erittain santillisesti :D
Mutta samalla, kotihan se suomessakin odottaa, ja on ihana palata laheisteni luokse.
Viime viikolla luwerossa kavin ugandaperheeni kanssa heidan pellolla kuokkimassa, mika kylissa kuuluu lahes joka perheen paivaohjelmaan. Nyt olen kaynyt kuokkimassa, lypsanyt lehmaa, enka lahde ennenkuin olen nukkunut ugandalaisessa mutamajassa! Paikallinen, ihana ystavamme Dan lupasi lahtea kanssani Guluun, jossa lahes kaikki nukkuu majoissa, jei! :)
Liiduntekovalineita saimme metsastaa paivakaupalla Kampalan sumussa ja tomussa, mika veti seka mun etta Charlesin hermot aika kireally, mutta lopulta onnistuimme haalimaan kaikki kasaan. Ensi viikolla joku kaveri tulee nayttamaan, mitenka ne liidut saa syntymaan. Charles on (lopultakin) tosi innostunut liituprojektista ja on nyt kiertanyt ympari lahiston kouluja ja kirkkoja markkinoimassa -viela jauhoina olevia- liituja. Ja, jeeejeejee, jo viisi koulua on lupautunut ostamaan liitunsa meilta!!! Hih, nyt, kun enkelit ja kaulakorut onnistui niin hyvin, niin oon ihan varma etta taakin tulee toimimaan.
Sanky oli yllattavan kallis, 400 000, mika on noin 170 euroa! Ei saatu rahoja riittamaan, joten ostettiin kaksi patjaa.. Mutta, ehkapa rahat saa kasattua sankyyn myohemmin!
Sitten ruokaa ostettiin sakki sokeria, sakki poshoa ja jonkun verran papuja. Tultiin kahella mopo bodabodalla Kampalan keskustasta orpokodille, molemmilla selan takana 50 kilon ruokasakki ja patja, kuski puoliksi sylissa, joka sanoo vaan etta pida sakista kiinni ja sitten mentiin :D Mietin vaan etta mitenhan tuo kuski aattelee etta pidan kiinni sakista, oon itte hitto viiskytkiloa ja sakki viela rotkotti mun selan takana.. Jo ensimetreilla patja otti kiinni ohiajavasta hiacetaksista ja puolimatkassa sakki tumahti tielle, keskelle iltaruuhkaa, voiiii. Mutta, perille paastiin.
Huomenna menen viikoksi Bukomeroon, lahikylaan, jossa meidan vapaaehtoisorganisaatiollamme, UPAlla, on tyoleiri. Siella UPAlla on iso pala maata, johon on tarkotus istuttaa puita ja rakentaa aita.. Tuntuu ihan helpottavalta jattaa guesthouse hetkeksi, niilla on jotakin kriiseja paikallisten ja ulkomaisten vapaaehtoisten kesken.
Olen guesthousella nyt ihan seniori, kaikki kun ovat tulleet mun jalkeen. Vaikka kaikki ihmiset on vaihtunu, on siella silti ihana pieni perhe, jonka kanssa aina laitetaan illallista yhdessa ja autetaan kun tulee ongelmia.
Taiwanilainen Bobbie palasi juuri sairaalareissulta Keniasta! Bobbie oli heikossa kunnossa monta paivaa, ja meni kaymaan lahiklinikalla malariatestissa. Testi naytti kuitenkin negatiivista, ja paateltiin etta kyseessa on vaan joku vaaraton flunssa, joten bobbie palasi guesthouselle toipumaan. Parin paivaa meni ja yhtakkia huomattiin etta bobbie oli aivan kamalassa kunnossa, ja vietiin hanet ugandan parhaaseen sairaalaan. Selvisi etta kyseessa olikin malaria, mika oli paassyt niin pahaksi ettei sita ugandassa pystyta hoitaa, ja tarvitaan bobbie taytyy lennattaa privatejetilla nairobiin keniaan. Mutta, privatejetti piti maksaa ennen kuljetusta, eika kyseinen kyyti ollut halpa; 7 000 dollaria! Kavi kuitenkin tuuri ja bobbie tutustui sairaalassa taiwanilaisiin (rikkaisiin) bisnesmiehiin, jotka lainasivat rahat kuljetusta varten...
Mietiskelin vaan kukahan mulle olis tossa tilanteessa lainannut 7 000 dollaria. Olin pitanyt pienen, viikon tauon malariapillereistani -aloitin nyt uudestaan, ja erittain santillisesti :D
maanantai 4. tammikuuta 2010
ei hataa, aiti!
Enkelirahat ovat nyt saapuneet tililleni, saimme kerattya yhteensa 715 euroa! Kirjaimellisesti suuri raha Ugandassa, pankkiautomaateilla saa kayda tilavan pussukan kanssa kun automaatti syottaa rahanipun 20 000 shillingin seteileina, (noin 7 euroa). Ollaan nyt oltu kiireisia etsimassa materiaaleja alkavaan liituprojektiin Charlesin kanssa, hyvalta vaikuttaa.
Raha tuo paineita! Koyhassa maassa kun kuljeskelee kymmenen sentin setelipinon kanssa myos ihmisten asenne muuttuu. Charles tuntuu tarvitsevan rahaa yhteen sun toiseen suuntaan, ja pitaa valilla kayda vaantamaan raha menee siihen mihin on tarkoituskin. Liiduntekokone oli hieman arvioitua halvempi, ja mikali rahan saisi riittamaan, tahtosin ostaa orpokodille yhden kerrossangyn ja patjat. Orpokodille saapui ennen joulua kolme poikaa sijaisperheiden luolta, kun Charles ei pystynyt maksamaan heille, ja nyt jokaiseen kapeaan sankyyn ahtautuu kolme poikaa.
Toivon nyt etta saan sijotettua rahat talla viikolla mihin on tarkotuskin, ja vapauttaa itseni tasta rikkaan muzungun paineesta!
Viime viikko meni Luwerossa, ugandalaiset veljeni Waswa ja Joshua, jotka normaalisti asuvat kouluilla, ovat palanneet kotiin lomien ajaksi, jee. :) Paasin viimein rentoutumaan Luweron rauhassa, naapureiden kanssa leipoessa ja lenkkipolkuja kiertaessa. Sitten tulikin aika siivota huone seuraavaa vapaaehtoista varten, Bonnieta, joka saapui Kampalaan eilen. Haikeana rinkka selassa vedin ovemme jaykan salvan kiinni ja annoin avaimen naapureille, NYYH! Mutta onneksi guesthousella oli vastassa tuttu iloinen vapaaehtoisporukka. :)
Koulumme Basajjansolo kasvaa ja kasvaa, Inkan ja Jitan (hollantilainen vapaaehtoinen) saamilla rahoilla viimeistellaan opettajienhuone ja rakennetaan uusi keittio! Nyt tarvitaan enaa patevaa laadukasta opetusta, perjantaina koululla haastatellaan seka vanhat opettajat etta uusia. Toivottavasti paljon patevia opettajia saapuu paikalle.
Uuden vuoden aattona, tai taisi olla jo uuden vuoden aamu kun suomalainen vapaaehtoinen Aino ja mina paatimme toivottaa Kampalan keskustalle, paikallisille artisteille ja vasyneelle vapaaehtoisporukallemme hyvaa yota ja uutta vuotta. Otimme bodabodan, mopokyydin kohti nansanaa, mutta kaverilta loppui bensa heti alkuunsa. Vaihdoimme kuskia ja mopoa lennosta, mutta emmepa tienneet millaisen kuskin olimme valinneet. Tuivertava tuuli toi sieraimiimme vahvan viinan hajun, ja kuski rupesi jorisemaan kummia Jumalastaan. Aino kuitenkin rohkaisi etta ei tassa mitaan hataa, ja vaihtoehdot muutenkin aamuyosta olivat vahassa. Jatkoimme siis matkaa, kunnes huomasin etta kaveri kaantyi tielle joka johti kauas kampalan keskustasta.. Kun bodaboda hidasti tarpeeksi, tai lahes tarpeeksi, hyppasimme Ainon kanssa kyydista. Taalla viisi kuukautta asuneena alkaa ottaa typeria riskeja, mutta jo turvalliselta kodilta tuntuva Ugandakin on taynna vaaroja, sain muistutuksen siita! Ei hataa, aiti, olen kunnossa!
Raha tuo paineita! Koyhassa maassa kun kuljeskelee kymmenen sentin setelipinon kanssa myos ihmisten asenne muuttuu. Charles tuntuu tarvitsevan rahaa yhteen sun toiseen suuntaan, ja pitaa valilla kayda vaantamaan raha menee siihen mihin on tarkoituskin. Liiduntekokone oli hieman arvioitua halvempi, ja mikali rahan saisi riittamaan, tahtosin ostaa orpokodille yhden kerrossangyn ja patjat. Orpokodille saapui ennen joulua kolme poikaa sijaisperheiden luolta, kun Charles ei pystynyt maksamaan heille, ja nyt jokaiseen kapeaan sankyyn ahtautuu kolme poikaa.
Toivon nyt etta saan sijotettua rahat talla viikolla mihin on tarkotuskin, ja vapauttaa itseni tasta rikkaan muzungun paineesta!
Viime viikko meni Luwerossa, ugandalaiset veljeni Waswa ja Joshua, jotka normaalisti asuvat kouluilla, ovat palanneet kotiin lomien ajaksi, jee. :) Paasin viimein rentoutumaan Luweron rauhassa, naapureiden kanssa leipoessa ja lenkkipolkuja kiertaessa. Sitten tulikin aika siivota huone seuraavaa vapaaehtoista varten, Bonnieta, joka saapui Kampalaan eilen. Haikeana rinkka selassa vedin ovemme jaykan salvan kiinni ja annoin avaimen naapureille, NYYH! Mutta onneksi guesthousella oli vastassa tuttu iloinen vapaaehtoisporukka. :)
Koulumme Basajjansolo kasvaa ja kasvaa, Inkan ja Jitan (hollantilainen vapaaehtoinen) saamilla rahoilla viimeistellaan opettajienhuone ja rakennetaan uusi keittio! Nyt tarvitaan enaa patevaa laadukasta opetusta, perjantaina koululla haastatellaan seka vanhat opettajat etta uusia. Toivottavasti paljon patevia opettajia saapuu paikalle.
Uuden vuoden aattona, tai taisi olla jo uuden vuoden aamu kun suomalainen vapaaehtoinen Aino ja mina paatimme toivottaa Kampalan keskustalle, paikallisille artisteille ja vasyneelle vapaaehtoisporukallemme hyvaa yota ja uutta vuotta. Otimme bodabodan, mopokyydin kohti nansanaa, mutta kaverilta loppui bensa heti alkuunsa. Vaihdoimme kuskia ja mopoa lennosta, mutta emmepa tienneet millaisen kuskin olimme valinneet. Tuivertava tuuli toi sieraimiimme vahvan viinan hajun, ja kuski rupesi jorisemaan kummia Jumalastaan. Aino kuitenkin rohkaisi etta ei tassa mitaan hataa, ja vaihtoehdot muutenkin aamuyosta olivat vahassa. Jatkoimme siis matkaa, kunnes huomasin etta kaveri kaantyi tielle joka johti kauas kampalan keskustasta.. Kun bodaboda hidasti tarpeeksi, tai lahes tarpeeksi, hyppasimme Ainon kanssa kyydista. Taalla viisi kuukautta asuneena alkaa ottaa typeria riskeja, mutta jo turvalliselta kodilta tuntuva Ugandakin on taynna vaaroja, sain muistutuksen siita! Ei hataa, aiti, olen kunnossa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)